Rankaisu lapsenkasvatuksessa, tarpeellista, hyödytöntä vai jopa haitaksi?
Moni varmaan luki sunnuntain Helsingin sanomista jutun jälki-istunnoista versus kasvattavista keskusteluista ja sovitteluista. Minut se sai miettimään enemmänkin rangaistusta lastenkasvatuksessa. Meillä käytetään rangaistuksia ja vielä aika paljonkin. Pienemmällä jäähyjä, isommalla arestia, telkkari- ja pelikieltoja, viikkorahanmenetystä jne.
Minulla on myös ystävä, joka ei rankaise lapsiaan ollenkaan. Myöskään häntä itseään ei ikinä ole rangaistu ja hän kokee, että haluaa kasvattaa lapsensa samoin, kun hänet on kasvatettu. Lapset eivät heillä elä pellossa vaan heidän kanssaan keskustellaan heidän mahdollisista rikkomuksistaan, heitä neuvotaan ja ohjataan paljon ja tekojen luontaiset seuraukset tietysti välillä de facto lähestyvät rangaistusta. Mutta siis erillisiä, teosta irrallaan olevia rangaistuksia ei ole. Ystäväni ja lapsensa ovat oikein fiksuja ja mukavia, joten pieleen ei ole mennyt.
Uskon myös, että ne lehdessä mainitut kasvattavat keskustelut voivat koulussakin usein olla tehokkaampi vaihtoehto kuin rangaistustyyppiset jälki-istunnot, jotka kieltämättä eivät ainakaan minuun aikoinaan tehonneet kovinkaan hyvin. Oli tylsä istua tunti tuijottamassa rastia taulussa, mutta käytöstäni se muokkasi aika rajallisesti, lähinnä sai arvioimaan tekojen kiinnijäämisriskejä.
Muutenkin epäilen, että rangaistukset sinänsä eivät rakenna sisäsyntyistä moraalia millään tavalla, mutta toisaalta ne kyllä riittävän voimakkaina vähentävät epätoivottua käytöstä, jos kiinnijäämisriski on riittävä. Toisaalta rangaistus synnyttää helposti myös uhmaa. Meillä rangaistuksen lisäksi ja usein kyllä asemastakin käydään myös keskusteluja, selitetään, perustellaan ja vedotaan lapsiin, mutta silti rangaistuskin on tuntunut tarpeelliselta keinolta vähentää ei-toivottua käytöstä ja tehdä oma tyytymättömyys selväksi. Tuo artikkeli sai kuitenkin taas miettimään, käytämmekö liikaa rangaistusta ja olisiko seurausten painopisteen muuttaminen kohti muita keinoja tehokkaampaa.
Mitä te muut asiasta ajattelette ja miten teillä toimitaan?
Kommentit (55)
mokattua ja sen jälkeen pyydetty anteeksi niin siitä ei enää koskaan mainita. Olen todennut sen hyväksi ja lisäksi kehun vielä lasta kun on niin viisaasti jutellut ja ymmärtänyt jutun. Myöskään en huuda hänelle. Rajat on meillä todella tarkat ja selkeät mutta ne on ollut aina itsestäänselvät, poika ei kyseenalaista niitä.
jonkun mainitsemat jälkien siivoaminen tai ruokapöydästä poistaminen ovat mielestäni rangaistuksia, jotka seuraavat tietystä teosta! Mun mielestä hiljainen tekeminenkin viereisessä huoneessa on siinä siinä, että on rangaistus. Siinähän lapsi on suututtanut aikuisen ja menee tavallaan " häpeämään" viereiseen huoneeseen. En sano, että nämä olisivat huonoja keinoja, mutta mielestäni kyllä rangaistuksia.
Ystäväni sanoo aina, että heidän lapsellaan ei ole ollut uhmaa. Lapsi kuitenkin käyttäytyy ihan samalla lailla kuin kuka tahansa 3-4 -vuotias: kitisee, ei tottele, saa itkuraivareita... Toiset tietysti saavat niitä ehkä enemmän. Mielestäni uhmasta on kyse silloin kuin lapsi uhmaa vanhempiaan eli hakee rajojaan ja etsii itsenäisyyttään. Jotkut ihmiset ilmeisesti vaan haluavat välttää tällaisia negatiivisen kuuloisia sanoja!
Meillä myös jutellaan ja keskustellaan, mutta joskus se on turhaa. Sanon tiukasti ja sitten tiukemmin, joskus menee pinna ja huudan. Harvoin tarvitaan jäähyä, mutta muuten käytössä on kiristys, uhkailu ja lahjonta. Harva niitä tunnustaa käyttävänsä, mutta tosiasiassa useimmiten esim. " huomion kiinnittäminen toisaalle" tms on juuri lahjontaa. Lahjontaahan on tavallaan myös kehuminen " Äiti on niin iloinen kun osasit käyttäytyä nätisti!" . Siinähän vedotaan lapsen tunteisiin miellyttää äitiä.
Väittäkää vastaan. Minä ajattelen näin.
vaan tuohon, ettei tussilla piirretä seinään tai haarukalla hakata pöytään. Meillä ei tuommoisia ole harrastettu ikinä. Jos lapsi tuollaista yrittää pienenä taaperona, niin se tekeminen tietysti estetään ja sanotaan, että niin ei tehdä. Meillä tosiaan kolme lasta, joista kaksi todella vilkasta ja " omapäistä" eli aikanaan oon juossu perässä hikihatussa ja nostellut kavereita pois kielletyn tekemisen parista ja keksinyt kivempaa tekemistä tilalle.
Ja lasten protestointihuutoja ja karjumisia ja jalkoja tömistäen omaan huoneeseen juoksemisia sängylle rääkymään protesteja meillä tulee useinkin. Eli lapsilla on kyllä rajat selkeästi. Meillä ei rangaista millään kivojen juttujen pois ottamisilla tms., mutta meillä ei todellakaan ole mitään vapaata kasvatusta, kaukana siitä.
Sen sanoisin, että ollaan miehen kanssa panostettu todella paljon lasten kanssa olemiseen. Tehdään juttuja, askarrellaan, suunnitellaan ruokia ja yhdessä kokkaillaan, pidetään urheilulauantaita jne., jne. koko porukalla. Samoin huolehditaan siitä, että kaikilla kolmella lapsella on joka päivä oma hetkensä jomman kumman vanhemman kanssa. Minä esim. luen iltasadun jokaiselle lapselle erikseen, myös noilla kahdelle isommalle, jotka osaa jo itsekin lukea. Saavat itse valita, mitä haluavat kuunnella ja toiset lapset eivät ole silloin paikalla.
Joka viikko on sitten jokaisella myös vähintään yksi vähän pitempi aika, kun saa olla yksin jomman kumman vanhemman kanssa. Käydään katsomassa leffaa tai askarrellaan tai leivotaan tai mitä vaan, mutta niin että toiset lapset eivät ole siinä hyörimässä.
Joskus hommataan lapsenlikka kahdella muulle ja käydään kummatkin vanhemmat yhden lapsen kanssa jossain. Ihan vaikka vaan kaupungilla ja jätskillä. Ja jokainen lapsi pääsee kerran vuodessa viikonloppureissuun yksinään jomman kumman vanhemman kanssa.
En kerro näitä jotenkin " elvistelläkseni" vaan siksi, että ehkä joku saa jotain vinkkiä näistä itselleen. Itsestäni ainakin tuntuu, että mitä enemmän satsaa sen henkilökohtaisen positiivisväritteisen suhteen luomiseen lapseen, sitä paremmin ne rajat pysyy.
Yhä edelleen mua kiinnostaisi kuulla, että mitä " hölmöyksiä" ne teidän lapset tekee, joista katsotte, että puhuminen ei riitä vaan pitää esimerkiksi pidättää ne viikkorahat? Ja tuntuuko teistä, että se rangaistus on vienyt teidän lasta eteenpäin? Siis vilpittömästi kyselen, en mitenkään kettuillakseni. Näin kirjottaessa kun ei aina nää sävyt välity niin hyvin.
niin sitä kyllä meillä käytetään paljon. Onko sun mielestä siis niin, että kun sun pomo sanoo, " että tosi hyvin hoidit ton jutun tänään" lahjomista? Ehkä se sitten on, mutta aika vaikea sitten keksiä, miten vois antaa positiivista palautetta ilman että se olis lahjomista....
Siksi on kiva, että tulee tällaisia pitempiä ketjuja, joissa näkee, mitä kullakin on termiensä takana. Kuten tuo lahjontajuttu, tai käsite " rangaistus" .
Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa. Sehän on vaan loistava juttu!
Kuin rangaistuksia. Isommalle, 8-vuotiaalle, kyllä tulee ainakin uhattua ihan ranagaistuksellakin, mutta silloinkin yleenä keksin jonkin aasinsillan rikkomukseen. Siis esim. ¿Jos sinä et osaa puhua minulle kauniisti, niin minä en kyllä halua lähteä sinun kanssasi sinne elokuviin ensi lauantaina.¿ En aina oikein tiedä onko tuo hyvä tapa vai ei. Joskus tuntuu että olisi aikuisempaa pysyä tyynenä ja keksustella asiasta. Mutta kuten joku muukin sanoi, jo se uhkailu on usein hyvä konsti lasikalle kasvattajalle, kunha lapsi edes puoliksi uskoo, että uhkaus voidaan joskus toteuttaakin. (aina välillä tulee heitettyä näitä minä-en-enää-tee-teille-koskaan-ruokaa-jos te-nirsoilette -tyyppisiä uhkauksia, jotka ei taida olla ihan uskottavia )
Meillä ei ihme kyllä kumpikaan ole tehnyt paha-pahaa juuri lainkaan. Pienenä (alle 3v.) piirsivät pari kertaa lattiaan tai kaivoivat kukkamultaa, mutta sen lopettamiseen riitti kielto, yhdessä siivous ja kynien nosto ylähyllylle. Meillä ei siis ole tarvinnut erityisesti miettiä ¿puhtaita¿ rangaistuksia. Tai ehkä se onkin asennekysymys. Kun ollaan etsitty aina sitä seuraamusta, ei olla tarvittu erityisiä rangaistuksia. Hmmm, enpä ole vain koskaan tullut ajatelleeksi että tämä olisi jokin kasvatusperiaate vaan se on tuntunut minusta järkevimmältä tavalta toimia.
Niin ja jäähy meilläkin on käytössä, mutta lähinnä rauhoittumiskeinona. Sinne joutuu jos riehuu, raivoaa tai tappelee veljen kanssa. Pois saa tulla kun on rauhoittunut ja sopinut asian, siis tässäkin haemme enemmän asian selvittämistä kuin pelkkää rangaistusta per se.
Kun löi pikkuveljeä nyrkillä päähän, joutui jäähylle ja menetti oikeuden katsoa lastenohjelmat. Kirjoilusta on pesty suuta, kun ei jatkuvien kieltojen jälkeen loppunut. Siihen loppui! ja yhdessä näiden " kovien ja julmien" rangaistusten kanssa on käyty myös keskusteluja ja sovitteluistuntoja. Lyömisestä seuraa aina jäähy ja puhuttelu. Usein kovaääninenkin. kannusteet on myös käytössä. Tarrataulu jääkaapinovessa sekä halaukset, suukot ja ylistykset. Niitä saa hienosti hoidetuista jutuista eikä niillä kiristetä, että saat tarran jos.... EI koskaan vaan niitä tulee yllättäen ja arvaamatta.
että meillä koetetaan opastaa sitä juttua niin, että lapsi oppis tuntemaan itse ylpeyttä omista tekemisistään, eikä välttämättä niinkään, että se äidin tai isän miellyttäminen on olisi se keskeinen asia. Saatettaisiin sanoa esimerkiksi, että " ootko ylpeä itsestäsi, kun osasit leikkiä kaverin kanssa ilman, että tönäisit kertaakaan" .
Isompien kanssa koulujutuissa on ihan sama. Ei tarvi tehdä hommia tai saada hyviä numeroita tai käyttäytyä nätisti meidän vanhempien takia. Vaan lapsen itsensä takia. Tosi vaativaa koettaa miettiä niitä tapoja, millä nää asiat aukeasi lapselle. Vaatii aikaa ja todellista vaivannäköä.
Maailma on nykyään niin monimutkainen ja moniarvoinen - jos vertaa vaikka 60- luvun Suomeen -, että kasvatus ja ylipäätään inhimillisenä ihmisenä eläminen ja oleminen on aika vaativaa hommaa.
Meillä pieni on vasta 3-vuotias, eikä oikeastaan ikinä tee varsinaisia pahuuksia. On vilkas, ehtivä, usein ajattelematon ja muistamaton ja vahvatahtoinen, mutta hänen tekosensa ovat enemmän sellaisia, että johtuvat tosiaan liiasta vauhdista tai vahingoista tai siitä, että joku sääntö on päässyt unohtumaan tai sitten poika tarvitsee pysäytystä ja lievemmät keinot eivät toimi. Jäähylle sitten joutuu lähinnä, jos vanhemman pinna uhkaa katketa tai sitten on kiukkukohtauksen iskiessä tehnyt jotain sellaista, joka katsotaan niin " vakavaksi rikkomukseksi" , että rangaistus seuraa sen takia (lähinnä siis lyönyt äitiä, isää, veljeä tai koiraa.)
Vanhempi poika meillä on sitten vähän mutkikkaampi tapaus. On 12-vuotias ja asunut meillä vasta noin vuoden ja muutti meille, kun sukset isäpuolen kanssa menivät pahasti ristiin. Hän osaa tehdä jo ihan tarkoituksellisia ilkeyksiä ja iskee toista heikoimpaan kohtaan ja näistä sitten rangaistaan. Esimerkkinä mainittakoon, että meille muuton sai lopullisesti aikaan se, että poika isäpuolelleen suututtuaan veti avaimilla isäpuolen autoon kyljen mittaisen kaikki maalikerrokset lävistäväneen naarmun. Auto oli ja on isäpuolen suuri rakkaus ja hellimisen kohde eikä todellakaan halpa, minkä poika tiesi loistavasti.
Meillä oli ensimmäiset puoli vuotta hyvinkin kiltti tai ainakin yritti parhaansa, mutta sen jälkeen on selkeästi kokeillut meitä. Rangaistuksia hänelle on napsahdellut esimerkiksi sellaisista asioista kuin sorkkaraudan kumauttamisesta mieheni moottoripyörän kylkeen mieheni nähden ja riidan seurauksena, opettajalleen säädyttömyyksien huutamisesta, minun haukkumisesta erilaisilla nimillä, joita en suostu kuuntelemaan, baarikaappiin murtautumisesta, tupakoinnista, tavaroiden tahallisesta hajoittamisesta ja kerran siitä, että riideltyämme katsoi minua hetken suoraan silmiin, selvästi mietti mitä tekisi ja meni ja tönäisi pienemmän poikamme voimalla kumoon naamalleen kivilattialle.
Kaikista näistä on tietysti keskusteltu ja ne on myös sovittu ja anteeksiannettu, mutta silti selkeä rangaistuskin on minusta ollut paikallaan. Ja tavallaan on kyllä tehonnutkin, ei ole samaa tehnyt kahta kertaa, vaikka aika samantyyppisiähän nuo enimmäkseen ovat. Tuo viimeiseksi mainitsemani muuten koetteli jo sitäkin vakaumusta, että ruumiilliseen kuritukseen meillä ei sorruta. Ei sorruttu silloinkaan, mutta aika kauan sai poika seisoa nurkassa ennen kuin olin siinä määrin rauhoittunut, että pystyin keskustelemaan hänen kanssaan asiasta ilman, että sormet syyhysivät antaa pojalle kunnolla selkään.
Vierailija:
Yhä edelleen mua kiinnostaisi kuulla, että mitä " hölmöyksiä" ne teidän lapset tekee, joista katsotte, että puhuminen ei riitä vaan pitää esimerkiksi pidättää ne viikkorahat? Ja tuntuuko teistä, että se rangaistus on vienyt teidän lasta eteenpäin? Siis vilpittömästi kyselen, en mitenkään kettuillakseni. Näin kirjottaessa kun ei aina nää sävyt välity niin hyvin.
Fletch:
Meillä oli ensimmäiset puoli vuotta hyvinkin kiltti tai ainakin yritti parhaansa, mutta sen jälkeen on selkeästi kokeillut meitä.
Tuo kuulostaa tutulta, taitaa olla kuherruskuukauden loppua. Sama on havaittavissa muissakin ihmissuhteissa, esimerkiksi minä huomasin sen exäni 6-vuotiaassa, joka kokeili tosi rankasti juuri tuossa muutaman kk tuntemisen jälkeen.
Toisaalta poika ilmeisesti tuntee olonsa aika varmaksi ja haluaa vielä varmistaa teidän rakkauttanne testailemalla rajoja. Ehkä se pikkuhiljaa tulee selväksi, että noidenkaan temppujen jälkeen ette häntä ulos heitä. Suhtautumisesi kuulostaa minun korviini hyvin järkevältä, pieni mies taitaa kaivata juuri tuota rajojen selkeyttä ja ehdotonta välittämistä. Muistan juttusi pojan kotioloista aiemmista kirjoituksistasi.
ei lapsi ollessaan yksin opi sosiaalisia sääntöjä ja oikeaa käyttäytymistä. Ehkä tuo on vain keino saada lapsi pois silmistä ja kuuloalueelta, ettei vanhemman pinna pala.
Jos olemme paikalla molemmat isän kanssa, ongelmia ei yleensä synny, koska toinen juttelee toisen lapsen kanssa ja toinen vanhemmista lohduttaa toista lasta.
Nämä tilanteet yleensä ovat hyvin samantapaisia meillä. Riita alkaa esimerkiksi kun molemmat haluavat leikkiä samalla lelulla. Jos toinen tai molemmat sattuvat vielä lisäksi olemaan hieman väsyneitä, tai muuten vain pahalla päällä, niin siitä se lähtee... Ja nämä tilanteet usein päättyvät painiin ja tönimiseen ja lyömiseen, riippuen siitä kuinka lähellä minä olen. (Eli kuinka nopeasti ehdin väliin.)
Mutta ongelma on siis kun läsnä on vain yksi aikuinen. Minun on ainakin vaikea keksiä muuta ratkaisua, kuin poistaa pahempi riitelijä huoneesta kunnes tilanne rauhoittuu. En väitä että se olisi hyvä ratkaisu, jotenkin vaan en ole keksinyt muutakaan keinoa saada tilannetta hallintaan.
Vinkkejä?
Ja eiköhän joskus ole vain hyväksi ottaa kiihkeissä tilanteissa aikalisä ja katkaista riita edes jotenkin, vaikka sitten komentamalla toinen riitapukari toiseen huoneeseen. Jos nyt kuitenkin jotain muuta haluaisi kokeilla, niin onnistuisikohan se, että molemmat pistäisi istumaan vierekkäin sohvalle (ja istuisi tarvittaessa itse väliin) ja sitten porukalla käytäisiin läpi mitä tapahtui ja miksi ja sovittaisiin koko homma sen jälkeen. Voi tietysti olla, että helpommin sanottu kuin tehty.
Vierailija:
Mutta ongelma on siis kun läsnä on vain yksi aikuinen. Minun on ainakin vaikea keksiä muuta ratkaisua, kuin poistaa pahempi riitelijä huoneesta kunnes tilanne rauhoittuu. En väitä että se olisi hyvä ratkaisu, jotenkin vaan en ole keksinyt muutakaan keinoa saada tilannetta hallintaan.
Vinkkejä?
toinen jäähylle, sillä eihän sitä voi olla itse kahdessa paikkaa samalla kertaa, pitänee tyytyä tähän toiseksi parhaaseen toiminta vaihtoehtoon? Ei sitä voi aina olla niin täydellinen kasvattaja, pitää ajatella omia resursseja ja jaksamista.
43 kirjoittaa:
> äiti halusi olla lasten kaveri ja vetosi aina lasten tunteisiin joten
> hänestä tuli se heikko vanhempi johon ei oikein voinut luottaa.
> Vanhemman on oltava vahva eikä vanhempi saa missään
> tilanteessa asettaa lastaan asemaan jossa lapsi joutuu ottamaan
> vastuun varsinkaan vanhempansa asioista.
minä pojan ' pahanteosta' itkuun sortuva äiti olen varmaan just kuin sinun äitisi. toisaalta meilläkin puolisoni on auktoritäärisempi ja ehkä poika luottaa sit häneen, eli pojalla on myös aikuinen, johon luottaa. lisäksi yritän tiedostaa omia puutteitani. ja siihen tämä sinun viestisi oli avuksi.
joka tapauksessa olen pojalleni ainoa äiti mitä hänellä on, ja samalla sitten myös paras äiti mitä hänellä on. puutteineni. lohduttaudun sillä.
t: 42
ja ikuisesti virkeinä. Ja kun nämä sitten tulevat vanhuksiksi, pudotus siihen, että " äiti/isä oli sittenkin ihminen" on niin kova, ettei edes vanhainkotiin voi mennä.
Näin hatarasti perustellen ajattelen kuitenkin, että ehkä sen vanhemman EI ole aivan pakko olla koko lapsensa lapsuutta sellainen vanhempi, joka kestää " ihan mitä tahansa" .
Ainakin mulla on ollut aina voimakas tietoisuus siitä, että pakko on itse asettaa itselleen rajat, koska eivät vanhemmatkaan mitään yli-ihmisiä ole.
Ajatuksia?
Vierailija:
Ainakin mulla on ollut aina voimakas tietoisuus siitä, että pakko on itse asettaa itselleen rajat, koska eivät vanhemmatkaan mitään yli-ihmisiä ole.
pikku hiljaa.
Itse olen töissä sn perhekodissa, jossa on paljon käytöshäiriöisiä nuoria. Monet heistä ovat tulleet meille psykiatrisen osaston kautta.
Mielestäni rajat ovat rakkautta. Teoilla täytyy olla seuraamuksensa. Meillä on monia nuoria, joilla ongelmana kaikenlainen rajattomuus, vanhemmat eivät ole ikinä osanneet asettua vanhemman rooliin vaan on oltu pikku lapsesta asti aina niin kaveria että.
Meillä kun on rangaistukset ( tai lähinnä käytämme mielellään sanaa seuraamus), ovat jotkut kertakaikkisen ihmeissään ja raivoissaan. On kovin vaikeata alistua vasta teininä siihen että maailma ei ole vain häntä itseään varten, ja niillä kaikilla teoilla on ihan oikeasti oikeassa maailmassa seuraamuksensa.
Mielestäni vanhemmat todella tekevät karhunpalveluksen lapselle kun mistään ei seuraa mitään, ainaa vaan puhutaan ja puhutaan josta varsinkaan pieni lapsi ei vielä ymmärrä mitään.
Pelkäänpä että monet teistä ovat lapsen murkkuiässä todellisissa vaikeuksissa kun se kiltti pellavapää ei enää kuuntele niitä äidin tai isän puheita pöllittyään äidin lompakosta 500e.
on tosi kiltti ja fiksu. Ei hae huomiota tkemällä tuhmuuksia, ei koskaan.