Miksi nuoret miehet ovat niin ylimielisiä työelämässä?
Kertokaa minulle! Miten ihmeessä hyvin nuoret klopit kehtaavat olla töykeitä vanhempia naispuolisia kollegoitaan kohtaan? Toisilla asemaa ja kokemusta riittää, toiset taas ovat vasta aloittaneet ja kuvittelevat olevansa jotakin jumalan lahjoja työyhteisölle. Mistä näitä sikiää? Enkä ole ainoa, joka asian on huomannut - tuntuu olevan oikea epidemia.
Onneksi meillä esinaiset pitävät kyllä kukkoilijat (sekä miehet että jos näin sattuisi käymään niin myös naiset) kurissa, mutta jaksan vain ihmetellä, millä helvetin lihaksilla tässä tapauksessa tradenomikundit kuvittelevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia? En tajua. Tekisivät työnsä ja olisivat mukavia, niin täällä pärjää!
(Tämä ei sitten ole hyökkäys tradenomeja vastaan. Kyseiset klopit vain nyt sattuvat olemaan niitä. Eli jos joku nyt toteaa, että ei saa yleistää, hänellä on lukihäiriö)
Kommentit (14)
Xandris:
työstään innostuneista ihmisistä, jotka omaavat sen verran älyä ja itsekritiikkiä, että eivät pidä TURHAA melua itsestään, vaan opettelevat ensin pelin ja pelipaikan säännöt. Siis omaavat tilannetajua!
Ja usein niistä kaikkein rasittvimmista tulee niitä parhaita, kunhan ensimmäiset esimiehet osaavat käsitellä oikein. " Villeimmistä varsoista jne."
Oma mies oli just sellainen kukkopoika nuorempana. Nyt on nähnyt enemmän elämää, ja perheen myötä myös eri kantilta, niin ei ole enää niin suurta ja mahtavaa. Ihan miellyttävää nöyryyttä tullut poikaan oikean vastuun ja kokemuksen myötä. ;)
Kaksikymppiset kuvittelevat tietävänsä työasioistaan kaiken.
Kolmekymppiset luulevat, että heidän pitäisi tietää työasioistaan kaiken.
Nelikymppiset ymmärtävät, ettei heidän tarvitse tietää työasioistaan kaikkea.
Viisikymppiset alkavat jo tietää työasioistaan melkein kaiken.
Kuusikymppiset eivät sitten enää välitä paljon paskaakaan.
Toisaalta aika söpöä, vaikka välillä ovatkin niin rasittavia, että tekisi mieli kuristaa hengiltä. Minullakin juuri työnalla yksi tällainen kukkopoika ja miehelläni jatkuvasti useita, joita vielä usein kutsuu meille kyläilemäänkin, joten minäkin joudun niiden kanssa tekemisiin. Ei auta kuin totutella ja oppia pitämään niistä kaikessa rasittavuudessaankin. Kehityskelpoisilta tuo asenne karisee ennen pitkää ja niistä muista tulee niitä päsmäripikkupomoja, joita kukaan ei voi sietää.
sen siellä huomasin, mutta ei toki kaikki ollut sellasia. vähemmistö kuitenkin kukkoili. enemmänhän se kukkoilu meitä huvitti
Veikkaan, että se on yhdistelmä tottumattomuutta saada ja harjoittaa mitään kritiikkiä/itsekritiikkiä sekä sitten sitä, että ei olla vielä lyhyen uran aikana ehditty törmätä vastoinkäymisiin.
Kyllä tuo sanonta " Siperia opettaa" pitää pitkälti paikkaansa, mutta toisaalta - ikävä kyllä - nykyinen työelämä on niin lyhytjaksoista (yhdessä työpaikassa ei kauaa viihdytä) ja korostaa niin paljon itsevarmuutta ja sosiaalista aggressiivisuutta verrattuna oikeaan ammattitaitoon, että tuollaiset kukonpojat/kekkalatytöt MYÖS PÄRJÄÄVÄT usein paremmin kuin hiljaiset puurtajat.
Suoraan sanottuna hiljaisista puurtajista iso osa on pelkureita ja heihin on joskus lähes mahdotonta valaa riittävästi itsevarmmuutta ja intoa päästä eteenpäin. On paljon helpompaa pitää kuria kukkopojille ja opettaa heitä olemaan ihmiseksi. Tämä tietysti voi olla omastakin luonteesta kiinni. Minä pidän hevosissa ja koirissakin siitä, että niissä on virtaa ja energiaa, mistä ottaa. On paljon helpompi kanavoida sitä ja rauhoittaa kuin yrittää luoda virtaa, kun sitä tarvitaan. Tottakai kukkopojat (ja tämä tosiaan alkaa nykyisin olla aika epäsukupuolinen ominaisuus) ovat high maintenance-alaisia ja työtovereita, mutta jos heistä pystyy tekemään pitkän aikavälin projekteja, voi tulos olla loistava. Ja usein jopa ollessaan pahimmillaan, ei työnjäljessä ole hirveästi moitittavaa, kunhan ohjat ovat kireällä ja jaksaa vahtia tarpeeksi, että eivät mene aivan tangentilta ulos.
Mutta kuten sanoin, mistä kukakin tykkää. Mieheni toi muutamia vuosia sitten meidän veneelle alaisensa, joka oli rasittavin ja mahdottomin kukkopoika, johon hän oli ikinä törmännyt (ja se sanoo paljon, hän todellakin törmää niihin ja usein.) Nyt hän on poikamme kummi. Ja minun valitsemani kummi.
Xandris:
Veikkaan, että se on yhdistelmä tottumattomuutta saada ja harjoittaa mitään kritiikkiä/itsekritiikkiä sekä sitten sitä, että ei olla vielä lyhyen uran aikana ehditty törmätä vastoinkäymisiin.Kyllä tuo sanonta " Siperia opettaa" pitää pitkälti paikkaansa, mutta toisaalta - ikävä kyllä - nykyinen työelämä on niin lyhytjaksoista (yhdessä työpaikassa ei kauaa viihdytä) ja korostaa niin paljon itsevarmuutta ja sosiaalista aggressiivisuutta verrattuna oikeaan ammattitaitoon, että tuollaiset kukonpojat/kekkalatytöt MYÖS PÄRJÄÄVÄT usein paremmin kuin hiljaiset puurtajat.
Minusta kukkoilu on aika eri asia kuin energisyys ja rohkeus tehdä päätöksiä. Minä miellän sen juuri nimenomaan turhan leuhkinnaksi, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä oman alan osaamisen kanssa.
VÄLTTÄMÄTTÄ ne eivät sulje toisiaan pois, kukkoilu voi toki olla kokemattoman työntekijän eka fasadi, jonka takana on kypsymässä olevaa ammattitaitoakin.
Ja siis olen itse alalla, jossa itsevarmuus ja oman mielipiteen muotoilu ja sen rohkea esilletuominen ovat tärkeimpiä ammattivaatimuksia...
Fletch:
Suoraan sanottuna hiljaisista puurtajista iso osa on pelkureita ja heihin on joskus lähes mahdotonta valaa riittävästi itsevarmmuutta ja intoa päästä eteenpäin. On paljon helpompaa pitää kuria kukkopojille ja opettaa heitä olemaan ihmiseksi.
Ihmistä joka luulee olevansa, mutta ei pysty lunastamaan lupauksiaan. Menee samaan sakkiin tyhjän puhujien ja paskanjauhajien kanssa. Mitään positiivista kaikua sanalla ei ole.
eteenpäinpyrkiminen yhdistyvät samoissa ihmisissä. Heidän itseluottamuksensa on toisaalta katteettoman suuri toisaalta onnettoman pieni. He ovat epävarmoja ja peittävät sitä kukkoilemalla. Ja kukkoilu nimenomaan on turhaa leuhkimista. He leuhkivat jostain, johon eivät vielä pysty. Se ei tarkoita, että eivät koskaan pystyisi. Usein lahjakkuutta on rutkasti, mutta kokemuksen uupuessa siitä ei vielä saa niin paljon irti kuin sitten joskus myöhemmin, jos kehittyvät toivotusti. Ei kaikista kukkopojista tosiaan ikinä mitään tule kuin korkeintaan niitä ikuisia vastarannankiiskejä ja tupajääriä tai pahimmillaan pissapäisiä ja itsestään liikaa luulevia pikkupomoja. Mutta jos lahjakkuutta on ja aikaa pelata heidän kanssaan, niin silloin tulos voi tosiaan olla todella hyvä.
Xandris:
Minusta kukkoilu on aika eri asia kuin energisyys ja rohkeus tehdä päätöksiä. Minä miellän sen juuri nimenomaan turhan leuhkinnaksi, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä oman alan osaamisen kanssa.
työstään innostuneista ihmisistä, jotka omaavat sen verran älyä ja itsekritiikkiä, että eivät pidä TURHAA melua itsestään, vaan opettelevat ensin pelin ja pelipaikan säännöt. Siis omaavat tilannetajua!
Fletch:
Mutta jos lahjakkuutta on ja aikaa pelata heidän kanssaan, niin silloin tulos voi tosiaan olla todella hyvä.
Fiksujen vanhempien lapsista yleensä kasvaa fiksuja aikuisia, jotka tietävät miten työelämässä käyttäydytään. Valitettavasti näitä kukkoilijota tosiaankin löytyy joka työpaikalta, on sitten työyhteisön sisäinen asia, miten siihen puututaan. Fiksussa työpaikassa asiat hoidetaan fiksulla tavalla.
henkilökohtaisesti pidän kukkopoikuutta monissa tilanteissa helpommin siedettävänä vikana alaisessa tai työtoverissa kuin monia muita vikoja. Ja pakko myöntää, että työstän mieluummin ylimielisyyteen ja uhkarohkeuteen naamioitua epävarmuutta kuin suoraan näytettyä. Koen, että minulla on siihen paremmat keinot. Vastakkainen mielipide on enemmän kuin ymmärrettävä. Epävarmuus taas on yksi yleisimpiä puutteita, mitä nuorilla työeläämäänsä aloittelevilla on. Ja kun en itsekään kovin korkealla tikkaalla ole, niin minulle alaisiksi tuppaa tulemaan juuri näitä nuoria työuraansa aloittelevia tai sitten pitkän kokemuksen omaavia suorittajia, jotka ovat tyytyväisiä siihen asemaansa ja jotka eivät minulta paljon muuta kaipaa kuin työnteon mahdollisuuksien ylläpitoa.
Xandris: