Muita joista kasvatettu sellaisia ettei omia mielipiteitä saa ilmaista?

Aiheuttaa kyllä usein ongelmia parisuhteessa.

Lähinnä kyse oli sellaisista tilanteista, joissa oli muita paikalla. Eli esim. kun kyläiltiin, silloin minut komennettiin aina hiljaiseksi (älä kysy, ei noin saa sanoa, etc, vaikka kysessä olisi ollut ihan asiallista juttelua minun puolelta. Olin tosi kiltti ja hiljainen lapsi)



Kotona, vanhempien kesken välillä minun (lapsen!) mielipidettä kysyttiin kuunneltiin ja kysyttiin " isoissa asioissa" . Mutta " pienissä asioissa" teilattiin.



Tämä on todellakin aiheuttanut ongelmia myöhemmin. Lähinnä työelämässä.



Kesti kauan, ennen kuin opin avaamaan suuni. Lähinnä auktoriteetin " pelko" on ollut kova. Vastaan en pitkään osannut/uskaltanut sanoa.



Mutta tilanne on nyt paljon parempi. Iän myötä ja tietysti kokemuksen ja asian tiedostaminen on auttanut paljon.

- ja yleensä silloin olen jo niin " mielipuolinen" , ettei kukaan voi enää ottaa mua vakavasti. Se on todellinen heikkous!

Se tarkoitti sitä, että tuli olo, etten ole tarpeeksi arvokas sanomaan mielipiteitäni muille, vaan minun on tehtävä niinkuin muut sanovat. Iän, itsevarmuuden ja kokemuksen myötä asia on kuitenkin jo paremmin hallinnassa, vaikka vieläkin toivoisin välillä saavani suuni helpommin auki.

mutta mitä väliä sillä oli, koska olin kuitenkin väärässä. Isäni kun tiesi aina asioiden oikean laidan ja absoluuttisen totuuden.



Minä taas puolestaan en saa suutani auki tänä päivänä sen vuoksi, että pelkään osoittautuvani tyhmäksi, kun en ole jotain tajunnut.

täysin sama asia mun kotona. hirvittää edelleen. hänelle onneksi uskallan jo tänä päivänä sanoa vastaan olematta se tyhmin ainakaan omasta mielestä mutta suhteessa muihin en.

tunnen ihmeellisistä asioista huonoa omatuntoa. Aina pitäisi olla kiltti tyttö ja tehdä se sosiaalisesti hyväksyttävä asia. Pahinta kaikesta on se, että on monia ratkaisuja, joissa ei ole sitä yhtä oikeaa vaihtoehtoa, koska aina jollekin pyllistää!



Järkyttävintä on sekin, etten tykkää sanoa " ei" edes puhelinmyyjälle. Lehden tilaamisesta tulee huono omatunto (tuhlaat rahaa!) ja lehden tilaamatta jättämisestä tulee huono omatunto (pitää sanoa " ei" vaikka se toinen yrittää kaupata ja tienata siten elantoaan).

koska arastelen sen ein sanomista niin paljon.

...sanoa ei kellekkään. Mä ainakin arvostan ihmistä joka uskaltaa sanoa omat mielipiteensä, itse olen sellainen joka kyllä sanoo jos on sanottavaa....

oltu yhdessä niin kauan. Yritän kasvattaa omista lapsista jämäkämpiä.

ja tosiaan sitten kun uskaltaudun sanomaan, olen jo niin kiehumassa raivosta, että ääni pettää, kädet tärisevät ja puhkean itkemään. Mulle tulee fyysisiä oireita siitä, että joudun sanomaan " ei" tai en voi olla sovitteleva ja miellyttävä.

...käyttää niin hyväkseen kun olla ja voi.

ja että jos on hankala = paha, eikä sen jälkeen kukaan halua olla tekemisissä.



Koska pelkään kohtuuttomasti ei:n sanomista = hankalana olemista, yritän sitten toisinaan pitää puoleni olemalla vähän karvat pystyssä ja hyökkäävä kuin varmuuden vuoksi.



Ja ehkä vielä useammin todella sanon ei vasta sitten kun olen täydellisessä raivon vallassa, vihainen siitä, että en ole mielestäni tullut kohdelluksi oikedenmukaisella tavalla. Se taas sitten tarkoittaa sitä, että saan itkuraivarin vaikka töissä :/



Ja kyllä joo tiedän, että itkuraivarin jälkeen olen leimattu " hulluksi" . Eikä kukaan ota vakavasti henkilöä, joka ei osaa kontrolloida tunteitaan.

Se on todella raivostuttavaa! Me saatetaan keskustella jostain ihan normaalista, tunnevapaasta, asiasta, olla yhtä mieltä (mun mielestä) jne. Mutta sitten saattaakin tulla myöhemmin ilmi, että kaveri olisi kauheasti halunnut teilata joitakin mun mielipiteitä, muttei uskaltanut, ja kertoo sen sitten myöhemmin, kun keskustelusta on voinut kulua viikkoja! Mä olen tietysti ihan ihmeissään, ja olen alkanut miettiä, että voinko mä ylipäätään luottaa mihinkään, mitä tämä ihminen sanoo, vai saattaako hän tärkeissäkin asioissa kokea, että minä olen hänet jyrännyt mielipiteilläni.



Kummallisinta tässä on se, etten mä ole mitenkään dominoiva ihminen tai aggressiivinen keskustelija, vaan kyseessä on ihan tämän ihmisen henkkoht ongelma. Harmi vaan, että muilla menee luottamus tällaista henkilöä kohtaan, koska hänestä ei voi olla varma, mitä hän oikein milloinkin tarkoittaa!

Jos meillä lapsilla sattui olemaan mielipide jostakin asiasta niin häntä ei kiinnostanut sitä kuulla. Useimmiten jopa suuttui, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Eipähän me lapset uskallettu edes mitään häneltä kysyä kun saatiin kuulla miten tyhmiä ollaan kun tuollaisia kysytään.



Nyt aikuisena olen miettinyt useita niitä juttuja, jotka isä väitti tietävänsä paremmin kuin muut. Metsäänhän ne jutut häneltä useimmiten menivät. Kyllä nyt naurattaa, kun äijä on häätänyt törkeällä käytöksellään lapset elämästään ja tiedämme, että hän on aina ollut tyhmä kuin saapas kaikkitietävine juttuineen.

siis niin, että tarjoan vaihtoehdon " no joo, onhan se noinkin, mut entä sit..."

Mutta jos yhtään on sellainen tilanne, että todella pitäisi pitää puolensa - ja toinen tinkaa ja tinkaa - tunnen oloni tukalaksi. Siis vaadin jotenkin ääretöntä hienotunteisuutta ja sitten itse olen yhtä hienotunteinen takaisin. Meidän perheessä erimielisyydet näkyvät vilkaisuista ja lähes huomaamattomista kasvon ilmeistä.

Vierailija:

Se on todella raivostuttavaa! Me saatetaan keskustella jostain ihan normaalista, tunnevapaasta, asiasta, olla yhtä mieltä (mun mielestä) jne. Mutta sitten saattaakin tulla myöhemmin ilmi, että kaveri olisi kauheasti halunnut teilata joitakin mun mielipiteitä, muttei uskaltanut, ja kertoo sen sitten myöhemmin, kun keskustelusta on voinut kulua viikkoja! Mä olen tietysti ihan ihmeissään, ja olen alkanut miettiä, että voinko mä ylipäätään luottaa mihinkään, mitä tämä ihminen sanoo, vai saattaako hän tärkeissäkin asioissa kokea, että minä olen hänet jyrännyt mielipiteilläni.

Minut on nujerrettu todella pahasti lapsena ja sillä on uskomattoman pitkäkestoiset vaikutukset. Luultavasti en koskaan pääse tästä yli, vaikka hieman tilanne on helpottanut.



Minulla tämä on johtanut siihen, että en uskalla sanoa vastaan (tai edes puhua omista asioistani), koska pelkään että minut haukutaan, kaikki näkevät kuinka tyhmä olen, hylätään tai kimppuuni käydään.

Luottamukseni toisiin ihmisiin on pyöreä 0.



Ammattiauttajalle en voi kuvitellakaan meneväni, enkä osaa puhua asiasta kenellekään kaverille, koska tuntuu että kukaan ei kiinnostu minun ongelmistani.



Toivon, että joskus tulisi mahdollisuus repäistä itseni irti täältä, vaihtaa maisemaa ja aloittaa uusi elämä. Ehkä sitten joskus...

Vierailija:

Jos meillä lapsilla sattui olemaan mielipide jostakin asiasta niin häntä ei kiinnostanut sitä kuulla. Useimmiten jopa suuttui, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Eipähän me lapset uskallettu edes mitään häneltä kysyä kun saatiin kuulla miten tyhmiä ollaan kun tuollaisia kysytään.

Nyt aikuisena olen miettinyt useita niitä juttuja, jotka isä väitti tietävänsä paremmin kuin muut. Metsäänhän ne jutut häneltä useimmiten menivät.

Äiti täysin alistettu ja väheksytty. Isäni on pistänyt mun kanssa välit poikki aikuisenakin monta kertaa, kun olen tohtinut olla eri mieltä vaikkapa poliittisesta asiasta tai siitä, millainen kauha pitää keittiössä olla. Jos minä sanon hänelle, että en mä tarvitse x kauhaa, hän suuttuu niin että tärisee.