Mies tahtoo perheen.. minä en tiedä mitä tahdon..
Elämäntilanteeni aiheuttaa minulle hieman harmaita hiuksia.. olen jokunen vuosi sitten löytänyt rinnalleni minulle täydellisen miehen. Elämäni oli melkoista taistelua sitä ennen, olin ollut väkivaltaisessa suhteessa vuosikausia alistavan, julman miehen kanssa tyhmyyttäni, tein raskasta ja alipalkattua työtä ja olin ikäänkuin viittä vaille raunio. Sain jostain voimaa irtautua kaikesta ja aloitin uuden elämän toisella paikkakunnalla, tutustuin nykyiseen ihanaan mieheeni ja löysin vakituisen työpaikan entisen tilalle.
Nyt kun aikaa on kulunut, ja elän elämäni parhainta aikaa, niin eiköhän taas yksi iso ongelma löytänyt tiensä ovelleni. Alalla, jolla työskentelen, on minulla mahdollisuus edetä kerrankin nykyisistä tehtävistä (esimies) vieläkin korkeammalle. Aikaa tähän kuluisi vuodesta viiteen vuoteen, suurin piirtein. Olen siis edennyt tämän lyhyen ajan sisällä työntekijästä esimieheksi, ja löytänyt itsestäni hirveän määrän uusia kykyjä ja kunnianhimoa.
Uralla nouseminen vaatisi kenties muuttoa Etelä-Suomeen tai ainakin paljon reissaamista. Se olisi juuri sitä, mitä haluaisin kokeilla, koska nälkä kasvaa syödessä..
Kolikon toinen puoli on taas se, että jo nykyisen suhteeni alussa mieheni tiesi haluavansa minut lastensa äidiksi ja elämänkumppanikseen hamaan hautaan asti. Minäkin rakastan häntä yli kaiken, suhteemme on loistava, ja meillä on hyvä olla yhdessä. Miehelläni on vaan iso vauvakuume ja perheenperustamisvietti on kova. Hän haaveilee perheestä koko ajan, muttei ole millään muotoa tehnyt oloani vaikeaksi, ei siis ole painostanut. Tiedän hänen kantansa kuitenkin, ja hän ei halua muuttaa muualle tästä keskikokoisesta kaupungista, hän haluaa elää turvallista ja perinteistä perhe-elämää, jossa hän on se pääelättäjä, ja minä halutessani voisin olla kotirouva:)
Tiedän, että hänestä tulisi loistava isä, hän on oikeasti hieno mies, enkä halua särkeä hänen sydäntään lykkäämällä vauvan yrittämistä enää vuosiksi eteenpäin. Minulla olisi nyt täydet edellytykset jäädä kotiin, opiskella vaikka siinä samalla (ja sekin kiinnostaa!) jne. Mies on ehdottanut usein, että jos haluaisin sen jälkeen palata töihin, niin hän voisi jäädä vauvan kanssa kotiin vuorostaan. Mutta jos nyt annan tämän työtilaisuuden mennä ohi, en tuskin koskaan enää pääse samaa tilaisuutta kokemaan.
Oma kantani vauvoihin on hieman ristiriitainen. Toisaalta tiedän sydämessäni, että meistä tulisi rakastava perhe, toisaalta taas olen juuri löytänyt vapauteni ja oman itseni. Mitäs jos menetän sen? Mitäs jos kadunkin vauvaa joskus? Olen elänyt aikoinani niin kahlittua elämää, että niskavillat nousevat vieläkin sen takia pystyyn kun ne ajat palaavat mieleen. Haluaisin osittain elääkin sellaista perinteistä elämää, tykkäänhän touhuta kotosallakin, huolehtia miehestäni, leipoa, siivota jne. Mieheni suurin haave on olla isä, opettaa jälkeläisilleen kaiken mitä tietää ja pitää toisista huolta, minusta hän kyllä hyvää huolta pitääkin. Minä taas en tiedä, mitä haluan. Toisaalta en halua luopua tästä vapaudesta tehdä mitä tykkään, toisaalta olisi ihanaa olla perhe.
Kuvitelkaa, minä en aiemmassa suhteessani saanut edes kauppaan mennä yksin, pelkäsin niin ex-avokkiani ja syystä. Se oli hirveää aikaa ja minulla kesti kauan, ennenkuin tajusin, että tässä suhteessa olen tasavertainen mieheni kanssa. Hänellä oli kova työ saada se mukiloituun kallooni perille.
Puolen vuoden päästä mies lopettaa nykyisessä työssään ja saa aika varmasti vakituisen toisen paikan isommasta ja vakaammasta firmasta. Edessä olisi ehkä muutto vieläkin pienemmälle paikkakunnalle, jos näin käy, ja sitä ajatellessani tunnen pakokauhua. Mieheni mielestä se olisi oivallinen paikka kasvattaa lapsemme ja minä taas ajattelen, että ei helvetti, seinäthän siellä kaatuu päälle, olen loukussa jne. Pelkään sitä, että minusta tulee yhtä kahlittu kuin aikoinaan.
Auttakaa, jos teillä on hyviä neuvoja! Olen niin kahden vaiheilla. Miehelleni ei tarvitse sanoa kuin kyllä, niin vauva on tilauksessa, hän on siihen niin valmis kuin vain voi olla. Hänellä ei ole uransa suhteen sen kummempia kunnianhimoja, hänellä on perinteiset arvot ja tiedän, etten joutuisi olemaan vauvan kanssa yksin missään vaiheessa.
Tämä asia painaa minua jo niin, että kuukautiset jäivät tulematta 2 kk peräkkäin ja tehdessäni vapisevana raskaustestiä, joka tietty oli negatiivinen (ku halusin varmistaa, että poisjäänti oli stressin syytä), niin mies piti peukkuja, että olisinpa raskaana jne. Hänelle negatiivinen tulos oli pettymys. Tunsin surua hänen puolestaan.
Kiitollisena ottaisin vastaan apua..
Kommentit (17)
Tarkoitatko terapiaa tms? Olen miettinyt sitäkin.. kaikki vaan tulee niin nopeasti eteen. En osannut ollenkaan arvata, että työelämässä näin käy, mieheni kannan tulevaisuuteemme tiesin jo alussa.
Jos ei ole, saattaisin näillä tiedoilla neuvoa sinua lykkäämään perheen perustamista vielä hetken. Et selvästikään ole vielä toipunut kokemuksistasi ja ne varjostavat elämäänne ja asettavat sille reunaehtoja. Lapsen aika on vasta kun nämä asiat on käsitelty ja menneisyys hyväksytty ja unohdettu.
Tuo asumisjuttu jäi mietityttämään. Jos et halua pienemmälle paikkakunnalle muuttaa, ei sinun sitä miehen työn takia tarvitse tehdä. Tämäkin asia sinun pitää mihesi kanssa sopia ennen kuin perhe kasvaa.
koska aiempi kokemuksesi noin rankka. En usko, että muuten voit tehdä päätöksiä puhtaalta pöydältä, kun menneisyys sitoo sinua tiettyihin ajatuskuvioihin.
Nuoristiriitaisuudet mielessäsi ovat kinkkisiä ratkaista suuntaan tai toiseen. Minäkin kysyisin ikäänne, voitteko vielä odottaa lapsihaaveiden kanssa vai onko aika valintaan jo käsillä?
Toisaalta uskon, että jos päätät ryhtyä hankkimaan jälkikasvua, et sitä tule katumaan. Uuudet asiat pelottavat aina etukäteen, mutta kun tilanne on olemassa (ja lapsi syntynyt) et osaa enää muuta kuvitellakaan! Jos haluat edetä urallasi, ei yksi lapsi (tai kaksi hiemna pidemmällä ikäerolla) työuraasi kaada.
Joka tapauksessa, toivon onnea elämääsi, mihin ikinä ryhdytkin!
Minä olen 26 ja mies vuotta vanhempi. Olen kyllä miettinyt sitäkin, että jos odottaisi vielä muutaman vuoden ja kun mies ei kerran painosta.. mutta ei sekään ole reilua, jos mies haluaa kovasti jo perheen ja minun takiani kärvistelee. Sama jos käännettäisiin toisinpäin, eli nainen haluaa perheen ja mies vielä miettii, niin aika moni olisi naisen puolella:)
Olen joutunut aikuistumaan hyvin varhain ja pärjään hyvin elämässä nyt, mutta ilmeisesti menneisyys ei jätä minua rauhaan. Koskaan en ole mitään rikollista tehnyt tms., luotin vaan sokeasti siihen, että kunhan aika kuluu, niin ex-mieheni siitä kyllä rauhoittuu.. hänen kanssaan en koskaan halunnut lapsia tietenkään. Oikeastaan en ole koskaan mieltänyt itseäni äidiksi missään vaiheessa, vaikka lapsia olen joutunut hoitamaan paljon siitä asti, kun olen ollut itsekin lapsi. Ne eivät herätä minussa juurikaan kummoisempia tuntemuksia, enkä nykyään hätkähdä oikein mistään.
Olenko kylmä? Miestäni kohtaan kyllä en ole, hänelle annan hirmuisen paljon rakkautta mutta en missään tapauksessa pidä häntä tossun alla, eikä hän siihen alkaisikaan. Yritän ihan liikaa olla ihmisille mieliksi, ja sitten kun sanon mielipiteeni suoraan, siitä loukkaannutaan (koska siihen ei oltu aiemmin totuttu) ja suututaan jopa. Tämä siis töissä joskus.
En halua enää tehdä yhtään väärää valintaa. Exääni en ajattele vapaaehtoisesti, mutta suhteestamme jääneet fobiat tuovat ne ajat väistämättä mieleen. Normaalielämässä käyttäydyn iloisesti, asiallisesti ja hillitysti, mutta joskus olen niin täynnä suuttumusta, että ihan tikahdun, kun en viitsisi mieheenikään sitä purkaa.
mä sanoisin että odota rauhassa, tee sitä uraa jne. Sulla on vielä runsaasti aikaa perustaa se perhe jos sitä viel sitten muutaman vuoden päästä haluat.
Kyllä mä näkisin et siitä lapsen haluamisesta pitää olla ihan satavarma, eikä niin että kun toi toinen haluaa.... se on sun kroppa ja vastuu kaatuu kuitenkin sulle loppupeleissa, joten mieti nyt tarkkaan.
Vierailija:
älä anna uran mennä lapsen edun edelle!!!
hei haloo, mitään lasta ei ole olemassakaan (vielä) joten ei sillä voi mitään etuakaan olla!!! naurettava neuvo muutenkin, sä tekisit niin ja näin mutta mieti nyt tovi asiaa ap:n kannalta!!
Lapsella on oikeus syntyä haluttuna!
Sinusta tulee varmasti hyvä äiti, kun noin mietin asiaa. Mutta kannattaa käsitellä lapsiasia niin, ettei lapsi varmasti joudu sijaiskärsijäksi sinun vapaudenkaipuustasi.
Haluaisitko tehdä lapsen, jota isä pääasiassa hoitaa? Vai haluaisitko itse olla pienen kanssa pääroolissa? Jos vastaat jlkimmäisen, odottakaa vielä. Olette nuoria! Te ehditte vielä!
kuluttua sinulla alkaa biologinen kello tikittää. Entä jos olisit sen minimiajan (noin 100 päivää) kotona ja miehesi jäisi sitten hoitamaan vauvaa? Näin ei tulisi pitkää poissaoloa työstäsi. Miehesi kuulostaa erittäin kypsältä ikäisekseen :).
Sain ekan 26-vuotiaana, kun piti alkaa yrittää, jos vaikka menisi vuosia yrittämisesä. No, eka kerralla onnistui. Kun lapsi syntyi, olis sillä koliikki jne. Piti tehdä toinen heti perään, että sisarus tulisi joskus edes tehtyä, nimittäin vannoin, että ei koskaan enää, jos ei heti perään. Nyt on kulunut 4 vuotta eka raskautumisesta. Nyt olen saanut itseni takaisin. Aika on ollut todella ihanaa ja antoisaa kaikessa raskaudessaankin. Olen omistautunut lapsilleni ihan täysin. Nyt on töihin paluu edessä. Olen käynyt aivan hillittömän präsiin läpi, joka kesti 4 vuotta. Koko ajan raskaana tai imettävänä ilman taukoja, oli rankkaa. Lapset on vaikeita alle 3-vuotiaina. Nyt on sellainen oli, että olisihan tuota kannattanut käydä ensin töissä ja hankkia vakaa elämäntilanne. Nyt pitää perheellisenä aloittaa kaikki alusta. Se on pelottavaa.
Siitä olen kuitenin 100 % tyytyväinen, että omistauduin vauvaiät lapsille ja vähän enemmänkin. Ja lapset olivat 110 % haluttuja. Olisi vaikea kuvitella miten tätä hullunmyllyä jaksaisi, jos olisi epäilyskään siitä, että haluanko minä lapsia ylipäätään ja haluanko minä niitä nyt.
Itse luulin saavani vauvakuumeen, mutta totesin 28 vuotiaana, ettei sitä koskaan ehtinyt tulla. Sitten mietin asiaa vajaan vuoden omassa mielessäni (tiesin mieheni olevan valmis) ja huomasin jo sitten olevani valmis minäkin. Lähinnä siitä, että ajatus meni jo sillä tasolla, että jos kesäkuussa raskautuisi niin vauva syntyisi kivasti kevään korvalla.
Työssä olin ehtinyt olla noin 6-7 vuotta ja katselin kaiholla toimiston ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa ja mietin, miltä tuntuisi olla " vapaana" ja työntää ulkona vaunuja.
Vauvoista minulla ei ollut mitään käsitystä, lähinnä se, että ne vaan huutavat päivätyöt läpeensä ja äitirukka on aivan zombina. Päätin kuitenkin uskaltaa ja hyvä ihme sentään -MITÄÄN NIIN IHANAA EN ELÄMÄSSÄNI OLISI OSANNUT ODOTTAA!!!!
Minusta kuulostaa ihanalta, että mieheni antaisi minulle mahdollisuuden mennä takaisin työelämään heti kun haluaisin, ja hän jäisi kotiin, mutta entäs jos sitten menetän jotain vauva-ajasta..
Mieheni on kyllä erittäin kypsä ikäisekseen, kiitos kommentoijalle:) Hän on yksi älykkäimmistä ihmisistä mitä olen koskaan tavannut. Hän ei etsi elämältä extreme-kokemuksia, vaan turvallisuutta, perinteikkyyttä ja rakkautta.
Toisaalta minusta olis ihanaa olla hetki poissa siitä rumbasta, mitä työni nyt on. Olen tehnyt rankasti töitä lapsesta saakka enkä ikinä ole oikein osannut rentoutua. Vasta nyt pikkuhiljaa alan ymmärtämään omat voimavarani, olen työssäni ihan liian pikkutarkka.
Ja kaiken huipuksi mietin sitä, mitä ihana työnantajani sanoo, kun minä lopulta (tai siis jos) tulen raskaaksi, että onkohan hän pettynyt minuun.. miksi en osaa elää täysillä?? Mietin että kaikki se panostus mitä hän on minuun laittanut ja tulee laittamaan, menee tavallaan hukkaan jos tässä aletaan vauvaa yrittämään..
Olet vaikeassa jamassa.. toisaalta toivon, että mietit vielä raskautta mutta toisaalta anna palaa vaan, onhan sinulla miehesi tuki takana...
Minä tekisin lapsen heti kuin vain voisin! Onhan sulla mies joka elättää, älä anna uran mennä lapsen edun edelle!!!
siinä taas nähdään että ratkaisu kaikkiin ongelmiin on raskaaksi hankkiutuminen ja miehen varjolla eläminen:(
Mikä sinulle on oikeasti tärkeintä elämässä. Kaikkea kun EI voi yhdellä kertaa saada. Jos miehesi rakastaa sinua todella ja jaksaa odottaa, ehkä voisit kokeilla siipiäisi uudessa työssä jokusen vuoden ja eläisitte kaukosuhteessa? Tai jotain vastaavaa.
Mutta se ei ole mahdollista, että kaiken voisit saada...
Mitä luulisit vanhana mummelina eniten muistelevasi: sitä hienoa työpaikkaa ja työkavereita ja asiakkaitasi vai mahdollisesti perhettäsi: jälkikasvuasi ja heidän vaiheitaan...?