Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu, että olisin onnellisempi yksinhuoltajana...
23.04.2006 |
Vaikka mulla on ihan ihana mies. ON hyvä isä ja tekee kotitöitä jne. Ei ole mitään kaipuuta yhdenkään toisen miehen perään, olen ajatellutkin, että jos hänestä eroan, niin sitten en enää ala mihinkään tiiviiseen parisuhteeseen. SIis voin deittailla, mutta en usko muuttavani enää koskaan kenenkään kanssa yhteen. Meillä on kaksi lasta, ja esikoisen ollessa vajaa 1-vuotias, vietin puoli vuotta hänen kanssaan kahdestaan (mies oli ulkomaankomennuksella). Se tuntui oikeasti hyvältä, ja haikailen yhä tuon ajan perään.
Onko muilla tällaisia ajatuksia? Mikä mussa on vialla? Ja pliis, ei lesboarvauksia, suhde naiseen myös historiassa, että jos se olisi mun juttu, niin se varmaan olisi auennut jo silloin.
Kommentit (8)
Tässä miehessäni on kaikki mahdollinen rakastettava, mutta eipä tuo taida multa onnistua. EN tosiaan usko, että ongelma on miehestä kiinni, vaan minusta. En yksinkertaisesti ylipäätään pidä miehistä, siis pidän yksilöistä, mutta miehistä sukupuolensa edustajina tai miehisyydestä tms. en pidä. Seksistä miesten kanssa kyllä pidän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun mies oli sen puoli vuotta poissa, harkitsin kovasti omaan asuntoon muuttamista, eikä se vieläkään tunnu ihan kamalan huonolta ratkaisulta. Uskon, että se olisi minulle todella helpottavaa. Siis mulla ei ole edes tarvetta sinänsä erota miehestä, mutta mä en vaan haluaisi että se on koko ajan tässä...en haluaisi lapsilleni uutta iskää tai mitään sellaista.
Isäni oli ihan perseestä kun olin lapsi ja nuori. Käytti fyysistä väkivaltaa meihin lapsiin, erityisesti muhun (nykyään sanoo muka leikillään että mä olin vaan lapsena niin hankala ja itsepäinen että mua vaan piti aina välillä napata nokkaan). Selitti mulle aina kaikkia " maailma on miesten" - juttuja, ja piti puheita siitä kuinka se on naisen (=mun) oma syy, jos joskus tulee raiskatuksi. En siis ole kokenut raiskausta, mutta isä teki hyvin selväksi ketä siinä tilanteessa pitäisi syyttää.
Ahdistaa vaan, kun nykyään isäni on täysin erilainen henkilö, ihana vaari lapsenlapsille, ja onpa kännissä itkenyt mullekin kuinka huonosti meitä aikanaan kohteli. Ja toi mitä alussa kirjoitin, että mulle hokee, niin sekin on vähän sellaiseen varovaisen anteeksipyytävään tyyliin...tai siis ikään kuin olisi silloin ajatellut mun parastani.
Jos parisuhteessa ei ole vielä lapsia, eroaminen on kahden aikuisen ihmisen välinen asia ja osapuolet kärsivät kukin oman asteikkonsa mukaan. Kun lapset on vakaasti harkiten päätetty hankkia, parisuhde muuttuu perheeksi. Ja lapselle perhe on maailman keskipisti, tukikohta, josta kasvaa ja ponnistaa kohti aikuisuutta vanhempiensa avustuksella.
Mikä OIKEUS on itsekkäällä aikuisella omien mielihalujensa vuoksi romauttaa lastensa maailma...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen käytännössä yksinhuoltaja. Mies kun tulee kotiin viikonlopuksi, on kuin kuningas ikään. Hänelle täytyy järkätä aikaa lapsen kanssa. Itselle ei siis vapaa-aikaa jääkään, kun kaikki kotiin liittyvä duuni jää mun harteille. Lisäksi mies on lapsen hoitoon liittyvistä rutiineista pihalla aivan totaalisesti. Ei toimi käytännönön elämä meidän perheessä ei. Lapsi vaistoaa kireyden aivan varmasti. Surettaa.
Olen omassa mielessäni haaveillut omasta asunnosta. Elämä helpottuisi kovasti, kun ei olisi aikuista lasta huomioitavana.
Mies valittaa sitä kuinka rankkaa hänellä on. Kun joutuu olemaan erossa lapsesta. Silti ei ole lapselle " läsnä" , kun tulee kotiin.
Minun jaksamisellani ei ole mitään väliä. Ei koskaan kysy miten pärjäilen. Tai tarjoa omatoimisesti apua. Napisee, jos joutuu tekemään jotakin sohvan ja sängyn ulkopuolella. Arvatkaa kuka meillä pesee autot, katsastaa ne ja vaihtaa talvirenkaat? Mikään työ ei ole liian raskas vaimon teetettäväksi.
Ymmärrän sua.
Mulla mies reissaa työkseen paljon ja olen tottunut olemaan lasten kanssa yksin.
Monesti mies kun tulee kotiin, se on niin pihalla meidän kuvioista, rytmistä jne. että tulee riitaa.
Silloin varsinkin tulee sellainen olo, että helpompaa olisi olla yh.
Mutta sitten, kun taas lapset itkevät kuinka ikävä on isää jne. niin tulee mieleen sit se toinen puoli, että voi ei, jos erottas, mitä elämä olisi, kun jo nyt lapsilla on noin ikävä isää.
Tsemppiä, kyllä se lapsille varmasti on parempi, että pysytte yhdessä.