Luulin että tunteeni oli tukahtuneet loppu elämäkseni

Nuori, 22 vuotias olin, kun monta vuotta olimme olleet yhdessä. Lapsi oli tulossa ja kaikki hyvin. No tiesin kyllä että mieheni petti joskus, mutta uskoin sen loppuvan ja niin sinisilmäinen kun olinkin. Hän se lapsen tekoa ehdottikin. Raskausviikkoja oli 13-14 kun hän jätti minut, petti ja jätti samaisen naisen takia. Elämältä meni pohja. Raskaus aikana en edes nähnyt häntä, mikä olikin hyvä että pääsin hänestä edes vähän yli. Lastaan hän tuli katsomaan kun olin päässyt kotiin. Voi että olin surullinen, kun olin niin epäonnistunut. Surin omaa elämääni ja lapsen, jonka tiesin kasvavan ilman isää.



Nyt lapsi on 2,5 vuotias, " isänsä" nähnyt kolme kertaa. Tulevaisuudessa tuskin tulee enään näkemään. Muutama kuva on mitä joskus näyttää, koska varmasti lapselle tärkeää nähdä oma biologinen isänsä. Muutoin hän ei isä olekaan.



Katkera olin kaksi vuotta, saman ajan joka meni päästä hänestä yli. Nyt erosta jo kolme vuotta ja nyt voin rehellisesti jo sanoa, etten ole ajatellut exää enään yli vuoteen. Toivottavasti en ikinä enään joudu kokemaan samaa. Tietyllä tavalla suriessani menetin kaksi loistavaa vuotta. Vetäydyin kaikista. Vihasin kaikkia miehiä, torjuin kaikki.

Reilu vuosi sitten aloin tapailla taas miehiä, yleensä ne tapailut kestivät muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Mutta kun kukaan ei silti hetkauttanut minua mitenkään millään tunnetasolla ja sanoin kaikille rehellisesti etten halua mitään suhdetta ja lopetin aina kaikki nuo tapailut. Luulin ettei kukaan enään koskaan saisi mua tuntemaan.



Viime syksynä tapasin ihanan miehen, löysin itsestäni aivan uuden puolen. Katsoin pintaa syvemmälle. Sanoin hänellekkin suoraan etten halua suhdetta, haluan olla ja mennä. Haluan olla viaton, jota mikään tai kukaan voisi satuttaa. Aikaa on mennyt nyt noin 7 kk, ja tunteet senkuin kasvaa. Omalla omituisuudellaan, luonteellaan hän saa minut tuntemaan. Tekee onnilliseksi. Hymyilen kun ajattelen häntä. Sisälläni hyppii pikkutyttö onnellisena tasajalkaa.

Pelkään ettei hän koskaan ehkä halua minua, niinkuin minä häntä. Onhan tässä kokoajan pieni lapsi, joka on niin vierasta hänelle. Ja muistan kuinka sanoin hänelle etten halua suhdetta, mitään vakavaa. Olin rehellinen silloin. Nyt vain.. perhoset liitelee, vatsassa kihelmöi. Enkä uskalla kertoa, jos hän onkin kanssani koska ei tarvitse sitoutua.

Jos kertoisin, mistä tiedän ettei lähtisi pois? En kuitenkaan ajattele mitään yhteen muuttoja tai enemmän näkemistä. Olen sen verran hidasta sorttia, että yhteen mielestäni muutetaan vasta kun ollaan tuntettu vähintään parisen vuotta ja varmasti molemmat täysillä mukana. Kaipaan vain jotain varmuutta ja vastauksia. Mutta oli miten tahansa, olen onnellinen ja tunnen taas. Kävi miten kävi, tulisin aian ajattelemaan häntä hyvällä, koska hän sai minut tuntemaan, elämään, oppimaan uudestaa