Lue keskustelun säännöt.
Petyttekö koskaan lapseenne?
09.03.2006 |
Haluaisin tietää tuntevatko muut vanhemmat koskaan pettymystä omasta lapsestaan tai lähinnä hänen suorituksistaan? Me keskustelimme eilen mieheni kanssa pojastamme ja koimme kovaa häpeää siitä, että odotamme häneltä välillä sellaisia asioita jotka eivät häneltä suju niin mallikkaasti. Tunnemme olevamme aivan kamalia!
Tilanne on tämä: Mieheni on ammatiltaan urheilija ja itsekin olen liikunnallisesti lahjakas monessa lajissa, vaikka en ammatikseni liikuntaa harjoittelekkaan. Poikamme sen sijaan on liikunnallisesti melkoisen kömpelö vaikka onkin kovin kiinnostunut monista lajeista.
Emme ole missään vaihessa ajatelleetkaan, että pojastamme tulisi urheilija, päinvastoin, sillä urheilijan elämä ei ole kovinkaan herkkua ja harva täällä Suomessa sillä kunnollista elantoa tienaakaan. Olemme kuitenkin liikkuvaista sorttia ja pidämme vapaa-ajallamme siitä, että voimme harrastaa ja nauttia liikunnasta kaikin tavoin. Poikamme on kuitenkin luonteeltaan peruslaiska (ei pahalla tarkoitettu). Hän pitääkin kovasti palapelien tekemisestä, osaa ikäisekseen monia asioita paremmin kenties kuin keskitason ikätoverinsa, esim laskee ja lukee hienosti. Eli on kaikin puolin muuten oikein reipas poika.
Ongelmaksi muodostuukin se, kuinka paljon meidän vanhempien täytyy muuttaa elämäämme sen mukaan, että poikamme ei ole kovinkaan kiinostunut liikunnasta ja jos onkin, niin motoriset taidot eivät ole kovin hyvät. Hyvänä esimerkkinä on luistelu. Käymme mielelämme luistelemassa (poikakin tykkää), mutta hänen luistelunsa on edelleen sellaista kävelyä eikä varsinaista luistelua. Kehumme häntä kovasti ja yritämme neuvoa miten luistelu alkaisi sujua paremmin, mutta neuvot ei paljoa hyödytä.
Tähän asti luistelutaito ei ole meitä tai häntä itseäänkään haitannut, mutta luistelimme muutama viikko sitten ystäväperheen kanssa, jossa samanikäinen poika osasi jo mennä melkoista vauhtia. Poikamme masentui ja halusi alkaa harjoitella enemmän. Harjoittelusta ei ole kuitenkaan ollut suurtakaan hyötyä ,emmekä enää tiedä miten meidän tulisi toimia jatkossa.
Poika haluaisi luistella ja käydä harrastamassan jalkapallokoulussa, mutta masentuu aina kun ei onnistu toivomallaan tavalla. Olemme yrittäneet kannustaa häntä kovasti ja olemme ajatelleet, että eiköhän nämä lajit ala sujumaan normaaliin malliin kun ikää ja toistoja tulee lisää. Mutta valitettavasti näyttää siltä, että näin ei ole. Ja mikä pahinta kaikista tärkein asia eli liikunnan ilo tuntuu katoavan niin pojalta kuin meiltäkin. Tyydymmekö tästä edes viettämään aikaa kauppakeskuksissa sen sijaan, että ulkoilisimme yhdessä ja nauttisimme ulkoilmasta ja yhdessä olosta. Kenties se olisikin helpompi ratkaisu. Kertokaa mielipiteitänne, kiitos!
Kommentit (6)
Lapsen suoritukseen tai persoonaan en milloinkaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut pettynyt lapseeni ja sen sanonut ihan ääneenkin.
Kun tapaus on ollut sellainen, että menty esim. kylään tai kauppaan ja ennen sinne menoa vähän puhuttu, että kuinka käyttäydytään nätisti. Ja sitten lapsi onkin riehunut, ei ole uskonut komentamista yms.
Silloin olen kylästä/kaupasta yms. kotiin ajettaessa autossa puhunut, että tulikos käyttäydyttyä oikein (lapsi heti myöntänyt, että ei), jolloin olen sanonut, että äiti on nyt pettynyt sinuun, surullinen eikä ollenkaan ylpeä sinusta.
Ja olen myös sanonut, että tykkään ja rakastan häntä, mutta tuollaisesta käytöksestä en pidä yhtään.
Urheilusuorituksiin en ole liiemmin pettynyt, on lahjakas, mutta ei ole vielä halua.... monet kömpelömmät kaverit luistelee ja hiihtää paremmin kuin hän, mutta ovatkin innokkaasti harjoitelleet, kun taas meidän lapsi ei ole kiinnostunut kuin kiipeilystä yms. " älyttömästä" toiminnasta.
Meillä kohta 5-v. poika, joka on perinnyt minulta äärimmäisen itsekriittisyyden. Olen aivan kauhuissani, kun hän mielummin luovuttaa kuin yrittää. Aina pitää onnnistua heti tai sitten ei yritä ollenkaan. Meidän poika ei ole mitenkään urheilullisesti lahjakas mutta osaa mielestäni kaikkea keskivertoisesti. Mutta se liikunnasta pitäminen tuntuu hiipuvan meilläkin, kun usein mukava hetki päättyy katkeriin kyyneliin ja raivoamiseen.
Moni on kyllä sanonut, että tämä ikä on aika hankala, kun lapsella juuri kehittyy itsetuntemus ja kriittisyys lisääntyy. Tiedä häntä.
Teillä kuitenkin on mielestäni positiivista se, että poika itse haluaa opetella asioita. Kyllä hän ihan varmasti kehittyy, jos toistoja on tarpeeksi, kuten itse asian ilmaisit. Teidän täytyy vaan aina jaksaa muistuttaa poikaa siitä, että hän on jo huimasti kehittynyt vaikka siitä ajasta, kun laittoi ensimmäisen kerran luistimet jalkaan tms. eikä verrata muihin lapsiin. Minä ainakin yritän korostaa pojalleni, ettet voi verrata itseäsi muihin, jotka ehkä käyvät esim. luistelemassa paljon useammin kuin hän. Pitää aina vain verrata omaa kehitystä siihen, mitä se oli alussa.
Ja en minä usko, että teidän täytyy kauppakeskuksissa alkaa aikaanne viettämään ;-) On niitä paljon muitakin liikuntamuotoja kuin luistelu tai jalkapalloilu. Metsässä kävely ja juokseminen, hyppiminen korkeilta kiviltä, puissa kiipeämistä ym. Ja nämä kehittävät motoriikkaa ja tasapainoa ja antaa taas lisää valmiuksia oppia " virallisia" urheilulajeja.
Hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, alisuorittaja eli ei viitsi paneutua asioihin, vaan menee sieltä, missä aita on matalin.
Aika mielenkiintoista tässä ketjussa, että useimmat kirjoittelevat urheilusuorituksista. Ne koen ihan yhdentekeviksi, pääasia, että liikutaan!
Meillä on varmaankin kysymys samanlaisesta liiallisesta itsekriittisyydestä, joka on valitettavasti periytynyt pojalle minulta;-) Poikamme on myös pian viisivuotias eli ehkä tässä on tosiaan kysessä tietynlaisesta ikäkaudesta. Toivokaamme että tämä menee ohi jonain päivänä ja saamme jälleen mukavia yhdessäolon hetkiä eikä vaan itkua ja hammastenkiristystä. Metsäretkiä ym. olemme kokeilleet juuri motoriikan kehittymisen vuoksi, mutta poikamme ei ole niistä kovinkaan innostunut. Lukeminen tai lautapelit olisivat hänestä paljon mielekkäämpää tekemistä. Täytynee jatkaa yritystä ja houkutella vaikka eväiden avulla osallistumaan.
omaan lapseeni, tosin hän onkin ikäisekseen lahjakas ja taitava monissa asioissa. Niissä joissa ei ole, se tuntuu lähinnä söpöltä tai hellyttävältä. Mieheni lapset sen sijaan ärsyttävät minu jos eivät osaa joitakin asioita , mitä sen ikäisiltä(koululaisia) voisi olettaa osaavan. Muutenkin olen huomannut että jos heidän mielenkiinnon kohteensa eriävät omistani paljon, se ärsyttää minua suuresti.