Muita, jotka jääneet " ei omasta tahdosta" yksilapsisiksi. Millainen prosessi oli hyväksyä asia?

Ja ennenkaikkea onni ja ilo siitä yhdestä lapsesta. Sekin on loppujen lopuksi paljon.

Sillä en ole koskaan ajatellut, että geeneillä olisi jotain väliä. Olemme nyt adoptioneuvonnassa ja meillä on tukiperhelapsia. Ellei adoptiolupaa tule, yritämme päästä sijaisvanhemmiksi. Mieti sinäkin noita vaihtoehtoja. Varsinkin tukiperhevanhemmista on monin paikoin huutava pula.

Meillä oli tuollainen tilanne ja kesti ehkä pari-kolme vuotta minun hyväksyä se. En kyllä tainnut itkeä asian suhteen vaan ajattelin, että sitä on elettävä elämä niin kuin se tulee, mutta tietyn surutyön toki tein. Vaan niin se on elämä ihmeellistä, että joskus se heittää ihan häränpyllyä... koskaan ei kannata sanoa ei koskaan... ja ehkä se toinen (tai jopa kolmas) lapsi vielä minunkin elämään tulee. Nyt teen sitten kai jotain " taaksepäin" kelausta asiassa, kun olen kuitenkin aika monella tavalla perustellut itselleni sitä, että miksi on hyvä juttu, että on yksi lapsi. Aina ei elämä mene niin kuin itse on suunnitellut ja aina ei saa sitä mitä haluaa. Aina ei näe asioiden yli ja usein uskoo siihen mitä nyt on ja että se ei koskaan muutu. Mikään muu kuitenkaan ei ole varmaa kuin että kaikki on epävarmaa... Hetkessä eläminen on ihan sitä parasta ja siitä nauttiminen mitä nyt on.

Mua ärsyttää aina kun tuossa yhteydessä käytetään sanontaa VAIN YKSI LAPSI.

Ihan kuin lapsi ei olisi yhtä arvokas jos ei ole sisaruksia!

Minulla on yksi kauan toivottu tytär joka sai alkunsa IVF-hoidoilla monen vuoden turhan luomuyrittämisen ja monien hoitokertojen jälkeen.

Syntymä tapahtui etuajassa lähes 11 viikkoa joten kivikkoinen on ollut taipaleen alku. Mutta onnellisempi en voisi hänestä olla!!!

Meille annettiin onnistumismahdollisuudet noin 5% ennen sitä ratkaisevaa alkionsiirtoa, joten olemme saaneet NIIN paljon!

Toki ottaisin vastaan lisääkin lapsia mutta olen niin sairas ettei uusi raskaus kestäisi niinkään pitkään kun eka jos sellainen edes saataisiin aikaiseksi.

Sairauteni ei ole kuolemaanjohtava joten toivottavasti minulla on pitkä elämä yhdessä tyttäreni kanssa.

Tuntuu vaan että lähipiiri ei hyväksy että perheessä olisi VAIN yksi lapsi, anoppi ja muutkin sukulaiset eivät muuta kun kyselevät asiasta koko ajan vaikka tietävät vaikeuksistamme:o/

Siitä tulee usein vielä pahempi mieli kun siitä omasta surusta....

En ole siis asiaa vielä hyväksynyt täysin ainakaan.

Edelliselle sanoisin, että yleensä puhuminen auttaa, jos vaan itse suinkin jaksaa. Mäkin jouduin joskus jollekin toteamaan, että tule sinä elämään meidän arkea ja tiedä kaikki se, mitä me tiedämme, niin ehkä ymmärrät miksei toista lasta tule. Jos ei itse elä rankkaa arkea ja tietoisuutta todellisuudesta, niin on täysin mahdotonta kyetä sitä ymmärtämään, että joskus yksikin lapsi lisää voisi katkaista aasin selän... Minulle ainakaan yksi lapsi ei ole koskaan ollut _vain_ yksi lapsi. Kauhulla joskus olen kuunnellut, kun jotkut ovat puhuneet lapsestaan esikoisena ennen kuin on ollut sisaruksia, ainakin minulle sellaisesta tulee mieleen, että jos jatko ei onnistukaan, niin elämä on jotenkin pilalla. Elämästä pitää löytää se mielekkyys oli ne itselle jaetut kortit sitten minkälaisia tahansa.

Tämän esikoisen tekeminen oli seitsemän vuoden urakka, ja olen jo yli 30, joten hän saattaa hyvinkin tulla olemaan ainoa. Se olisi todella surullista, jos niin olisi. En halua vielä totuttautua tuohon ajatukseen. :(

ja olisin toivonut nuorempana sisaruksia, mutta en ole kysynyt vanhemmiltani, miksi niitä ei ole. Vaistosin sen jo nuoresta, että se oli jo vanhempien kesken mietitty, että tästä ei sen enempää ja olen sen hyväskynyt ja siitä ei ole sen enempää numeroa tehty.



Nyt itselläni on kolme lasta ja olen niistä onnellinen ja vähän ylpeäkin, koska yksilapsisena en ole tottunut kokemaan sitä sisarusten välistä kanssakäymistä, joka välillä oli aika kovaakin, mutta loppujen lopuksi päättyi hyvin.



Itseltäni puuttuu sellainen taito, en tiedä johtuuko se tästä yksilapsisuudesta vai muusta, mutta en tykkää suurista juhlapyhistä, missä " koko rakas suku on läsnä" vaan haluaisin viettää rauhallista aikaa vain oman perheen kesken. Nimittäin miehelläni on neljä sisarusta ja koko tämä klaani perheineen on aina silloin tällöin koossa ja se on minusta todella outoa ja ihmeellistä ja nyttemmin rasittavaa. Olenhan jo mummo ja haluaisin viettä omanlaisia juttuja (tosin on se onneksi onnistunutkin).