Onko nykytyöelämä kestämättömän rankkaa vai rankkaa vain heikoille?

Mulla ihan sama: aikataulut venyy, koska ovat epärealistisia, johto uhkailee, yt:t alkaa taas vaihteeksi jne.



Ellet ole huomannut, niin tämä yritysjohtoinen markkinatalous elää päivä kerrallaan. Ei sitä kiinnosta luonnon tila, työntekijöiden jaksaminen vielä huomennakin. Ok. Heillä oikeus tavoitteisiin, mutta politiikka on sitä varten, että tätä touhua hiukan suitsitaan. Mutta poliitikot ei osaa...

Minun ainakin, enkä koe olevani mikään heikko ihminen. Ehkä herkkä ja inhimillinen.



Taistelen nyt neljättä vuotta samassa työpaikassa, jossa on koko ajan ollut todella huono ilmapiiri. Työyhteisöni on pieni, ja kaikki työtoverini ovat jotenkin kummallisia. Olen yrittänyt suhtautua heihin avoimesti ja kärsivällisesti, mutta kun jatkuvasti joudun kuulemaan yhden itsemurhauhkauksia, kestämään toisen aggressiivisia primitiivireaktioita, eläkkeellä olevan entisen johtajan päivittäistä kummittelua työpaikalla ja puuttumista asioihin sekä nykyisen pomon kyvyttömyyttä johtaa ja hoitaa asioita, olen aivan poikki.



Oma työni on erittäin kuluttavaa ja työtehtäväni haasteellisia. Koko ajan tulee uusia tilanteita, joista on jotenkin selvittävä. Tehtäviä pulpahtelee lisää varsinaisten tehtävien lisäksi. Kestäisin tämän työmäärän ehkä juuri ja juuri, jos työilmapiiri olisi hyvä. Mutta kun ei ole. Henkilösuhteet vievät minulta niin paljon voimia, että joka vuosi vähintään kaksi kertaa luulen romahtavani lopullisesti työmäärän alle. Asiasta ei voi puhua avoimesti, vaan kulissit on pidettävä kunnossa. Ulospäin olemme kuin " pieni, idyllinen perhe" , kulissien takana kuitenkin kuohuu.



Valitettavasti en voi vaihtaa työpaikka tuosta noin vain, sillä alani on todella pieni ja vapaat paikat harvassa. Lisäksi en voi vaihtaa alaakan ihan noin vain, joten yritän sinnitellä tässä tilanteessa niin pitkälle kuin jaksan. Kun voimat alkavat uhkaavasti loppua, voin onneksi puhua ystävieni kanssa. Kaikki läheiseni ovat sitä mieltä, että tilanteeni työpaikalla on sietämätön ja minun pitäisi keksiä jokin muu ratkaisu. Alan olla samaa mieltä ja tiedän, etten ruikuta turhasta, sillä olen jo kestänyt näin kauan. Lisäksi olen aina ollut kova tekemään töitä ja olisin nytkin, en vain enää näissä olosuhteissa. Meillä jokaisella on oma ihmisarvomme ja rajallinen aika täällä maailmassa, ei sitä voi tuhlata loputtomiin taistelemiseen...

20-kymppiset juurivalmistuneet uraohjukset jaksaa painaa 24h ylennyksen toivossa ja kun sitä ei sitten 30 olekaan tullut niin väsähdetään. Odotukset on liian korkealla, kaikki kuvittelee voivansa menestyä ja uskottelevat että palkkatyöllä voisi rikastua

Jollet anna itsestäsi 110% työlle, niin olet firmalle tarpeeton. Ne ketkä uhrautuvat, painavat pyytettömästi ylitöitä, eivätkä panosta vapaa-aikaan tai perheeseen ovat niitä, joita taputellaan selkään. Muut ovat pelkkiä kustannustekijöitä. Yritysten periaatteissa puhutaan kauniisti inhimillisistä arvoista ym, mutta jos jotain lakisääteisiäkin joustoja hyödyntää, niin ennen pitkää löytää itsensä hankalien tapausten kirjoittamattomalta listalta. Sitä ei sanota suoraan, mutta sen näkee pomojen nenistä.

Sen lisäksi, että sitoutuminen työhön pitää olla suurempaa kuin elämä itse, myös työnteon tahti on tosiaan oltava liukuhihnaluokkaa.



Tulos tai ulos. Jääkylmä vanha vitsi, mutta silti tätä päivää.

nykyajan työelämä tosiaan vaatii koko ajan uuden oppimista, venymistä, keskeneräisyyden kestämistä. Organisaatiot ovat koko ajan käymistilassa ja työtehtävinn sisältö ja työtavat muuttuvat.



Oman kokemukseni mukaan toiset kestävät näitä juttuja paljon paremmin kuin toiset. Itselläni muutos ei yleensä aiheuta stressiä vaan muutos saa minut uteliaaksi ja työskentelmään kovemmin. Työtovereista suurin osa kokee muutoksen aina huonona ja he keskittävät suuren osan energiasta sen vastustamiseen ja entisessä roikkumiseen. Minusta on pitkälti luonnekysymys, ei opittu ominaisuus.