Ahdistaa!

Ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää. Vituttaa, raivostuttaa, nolottaa. Ja olen katkera enkä pääse siitä tunteesta eroon.



Kun yhdessä suunniteltu lapsemme (toinen, esikoinen on vajaan vuoden) ilmoitti olemassaolostaan raskaustestissä, mies oli kaksi viikkoa iloinen ja suunnitteli kolmatta lasta ja ties mitä. Kahden viikon kuluttua hän yllättäen löysi niin hyvän jakorasian, että päätti hylätä perheensä tämän naisen takia. Suhdetta oli kestänyt reilun kuukauden, kun sain tietää.



Tuosta vaan kylmästi jätetään vaimo ja vauva, sekä tuleva vauva. Äijällä on vielä otsaa itkeskellä lapsien perään ja vinkua, miten hän haluaa olla niille isä. Eikös se ollut aika selkeä valinta, kaksi viikkoa plussatestistä uusi nainen ja perheen hylkääminen, mitä sitä suotta enää niiden lasten perään itkee?



Ja mua nolottaa ihan sikana. En kehtaa mennä sen huoran eteen ikinä, se on varmaan nauranut niin monet paskaiset naurut sille, miten hän sai toisen naisen saatettua näin paskaan tilanteeseen: raskaana ja pienen lapsen äitinä pitäisi jostain keksiä yhden ihmisen tuloilla sellainen asunto, jossa mahtuu asumaan kolme ihmistä. Pitäisi jaksaa tämä raskaus yksin, vailla kenenkään tukea. Pitäisi vaan hymyillen sietää miestä ja sen uutta huoraa, sopia lapsen tapaamisesta hyvässä hengessä kaiken tämän jälkeen. Ikimaailmassa en mene vauvamahani kanssa taapertamaan sen huoran ilkkuvien silmien eteen. Saa mies hoitaa tapaamiset siten, että mun ei tarvitse sitä huoraa nähdä koskaan.



Että voi maailma olla epäreilu. Mä en kehtaa mennä minnekään tämän mahani kanssa, tuntuu, että ihmiset tuijottaa ja säälii ja ilkkuu. Joo tiedän, mistäpä ne mun tilanteen tietää, ei mistään, mutta on vaan niin paska fiilis. Miten ihmeessä mä koskaan törmäsin noin kusipäähän mieheen, erehdyin vielä naimisiinkin sen kanssa?



No ei auta. Selviydyttävä raskaudesta yksin, mahduttava asumaan loppuelämä kahden lapsen kanssa pienessä kaksiossa, siedettävä miestä ja sen huoraa. Eipä oo kummoiset tulevaisuudennäkymät.