Mikä on PAHIN lapsuusmuistosi?

Olin ehkä n. 6-7 vuotias. Vanhemmat kavereineen lähtivät ravintolaan ja jättivät meidät veljeni kanssa. Veli nukkui, mutta minä istuin sohvalla ja katoin jotain kauhufilmiä ja itkin ikävää. Mieleeni jäi se pelon ja turvattomuuden tunne. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vanhemmat jättivät meidät lähdettyään juhlimaan.

Eipä ollut kovin kauhea lapsuus siis, isä kyllä jo aina saunakalja-tyyppisesti, mutta tää oli jotain ihan muuta:) taisin olla 8-9v..Samana iltana tippu muuten vaatteet päällä järveen:) Äiti oli selvin päin.

Soitin kerrostalossa naapureiden ovikelloja, että soittaisivat poliisit apuun. Kukaan ei avannut ovea, mutta silti joku lopulta oli soittanut.

Se tunne, kun olin rapussa ja kotoa kuului äidin rääkäisyt isäpuolen pahoinpidellessä häntä, ei koskaan katoa.

Muistan aina sen ahdistuksen.

Aina!!

nousisi yli muiden. Noh, okei, yksi opettaja otti mut silmätikuksi ja siitä seurasi kaikenlaista ikävää. Pahinta lapsuudessa oli kuitenkin jatkuva ahdistus, en oikein tiedä itsekään mistä se johtui, mutta voin vaan arvailla.

Mutta eivät varmaan tahalleen minulle kauhufilmiä jättäneet ;) Valvoin vain niin myöhään, kun en pystynyt nukkumaan, että tv:stäkin alkoi tulla myöhäisleffoja.



t.2

olin varmaan 5v tai alle ja muistan sen pelon. Olin mummolassa ja mummo oli kieltänyt vetää vessan (asuivat omakotitalossa ja säästettiin vettä). Kävin pissalla ja vaari tuli sinne jälkeeni ja silloin alkoi huutaminen. En muista kun, että pelkäsin aivan kamalasti ja menin piiloon, onneksi vanhempani tulivat hakemaan minua. Tämä on jäänyt mieleeni pahimpana kokemuksena. Ilmeisesti minun olisi täytynyt vetää vessa.

Pahimpia muistoja on se, kun n. 5-vuotiaana hukkasin äidin lähiostarilla. Lähdin paniikissa itkien kohti kotia, logiikalla että sinne se ainakin joskus tulee takaisin. Äiti sai minut kiinni n. puolen kilometrin päässä, oli huutanut jo kaukaa, mutta olin niin sekaisin etten edes kuullut. En tainnut kunnolla edes tunnistaa äitiä ensin kun se tuli.



Se oli kauheaa.

kattoon sitä ja sen jälkeen melkein tappo mutsin (isosisko sillon n.5v, onnistu estään sen tappamisen) seuraavana aamuna sai faija lähtee...

en kyllä muista näin äkkiä mitään.kamalaa jättää pienet yksin ja lähteä ravintolaan tai yleensä minnekkään.miten voi?ei ihme jos aikuisenakin tulee pelkotiloja... kun lapsena tollasia kokemuksia. noi väkivalta jutut saa kanssa karvat pystyyn.pistää vihaksi! -miiu-

En oikeastaan muista lapsuudestani yhtään mitään.

Pahimmat muistot liittyvät koulukiusaamiseen, jota kesti eskarista ysille asti.

Toisekseen taas vanhempieni jatkuvat riidat, se huuto, se pelko, että koska isäni käy äitiini käsiksi vai käykö ollenkaan (ei ollut mikään väkivaltainen mies), herätä keskellä yötä vanhempien riitaan, kestää heidän mykkäkouluaan, jota kesti " parhaimmilllaan" toukokuusta seuraavan vuoden tammikuuhun jne.

Äitini erosi tuosta miehestä sen jälkeen salaa.

Aamulla kun isäpuoli lähti töihin pakattiin tavarat ja muutettiin.

Myöhemmin löysi meidät, mutta se on ihan uusi kauhutarina se.

Muutama vuosi sitten tuo mies kuoli syöpään. Toivon, että kuoli mahdollisimman tuskallisesti.

Vaan muistan, että kerran äitini löi päähän puhelimella... En ollenkaan muista mihin tämä liittyi, enkä muista, että koskaan muuten olisi lyöty, mutta äiti oli tosi vihainen ja kopsaisi päähän. Ei se kamalasti sattunut, mutta olin tosi järkyttynyt.



Satunnaisia ikäviä muistoja: naapurin iso tyttö tönäisi mut puolipukeissa tosi piikkiseen ruusupuskaan, isä tuli kerran (varmaan sen ainoan kerran) humalassa kotiin ja vanhemmat tappelivat, isoisä joutui onnettomuuteen ja mentiin katsomaan teho-osastolle ja pappa oli ihan piuhojen peitossa ja kaikki itkivät...

Toinen paha lapsuusmuisto (joka kylläkin liittyy edelliseen, mutta koen sen erillisenä asiana) on se ahdistuneisuus siitä, että jouduin yksin vielä kantamaan tuon salaisuuden. Ja esittämään, että olen normaali ja iloinen lapsi. Muistan monet yöt, kun istuin vessan pöytätason alla ja tärisin kuin haavanlehti, kun olin niin yksin ja ihmeissäni, pelotti ja ahdisti.



Hyvin meni läpi, nyt saan aikuisena kärsiä hyvistä näyttelijäntaidoistani :( En oikein osaa suhtautua ihmisiin " normaalisti" , saan aina outoja katseita. Enhän edes tieä, mitä hittoa ne " normaali" on!! Lapsuuteni oli minulle se normaali, minulle normaalia oli eristäytyminen, valehteleminen ja tunnekylmyys.

kotoa muistan sen, kuinka äiti oli minulle aina vihainen, olin aina huono, äiti veti hiuksista ja kynsi.

kun toin todistuksen kotiin, oli siinä aina " semppaamisen varaa" ja " naapurin heinillähän oli taas keskiarvo kymppi" vaikka oli mullakin ysi :(

vanhemmistani ei ole yhtään hyviä muistoja, olin aina suuri pettymys ja minuun sai purkaa vihansa, jota oli paljon.



minut yritti raiskata luokkakaverini isoveli kun olin 10, ei onnistunut, 16 vuotiaana onnistui, tämä ehkä huonoin muisto, enkä ole ikinä kertonut näistä kellekään.

jäin kiinni ihan mitättömän asian valehtelemisesta, vaan pointti kai oli se ettei saa valehdella. Äiti veti vyöllä ihan oikein olan takaa, niin että jäi jäljet, jotka oli kipeät. Isä yritti väliin sanoa, että eiköhän tuo jo riittäisi, mutta äiti vaan jatkoi. Todella nöyryttävää.

Toinen juttu oli se joka viikonloppuinen ryyppääminen ja me lapset siinä seassa. Ei ole oikein hyviä muistoja lapsuudesta, koska tuo ryyppääminen tuntui olevan se pääasia vanhemmillani.

Äitini oli raskaana ja istukka revennyt irti viikolla 30 jotain...



En koskaan unohda sitä näkyä =(

Ikävää aina kuulla että muillakin on ollut seksuaalista hyväksikäyttöä lapsuudessa; tätä ei soisi kyllä kellekään :(

ikävää lapsuusmuistoa, vaikka isäni oli alkoholisti ja äitini muuten vaan neuroottinen sekoilija, ja he riitelivät koko ajan ja erosivatkin muutamia kertoja. Muistan kyllä että aina ei ollut kivaa, mutta yhtään yksittäistä muistoa ei tule mieleen. Mistähän se johtuu? En ole muuten kovinkaan huonomuistinen.

haluisin tietää/oppia äidistä, joka oli maailman tärkein ihminen.