Perheen isän aivoinfarkti

Hän ei ehtinyt ns. liuotushoitoon ja jälki on sen mukainen. Hän on yli 70-vuotias ja onneksemme liikuntakyky säilyi jotakuinkin normaalina ainoastaan oikea käsi on huonosti toimiva kun sen vie näkökentän ulkopuolelle. Mutta, mutta hänellä Häneltä meni lähes täysi puhe- kirjoitus- ja lukukyky = siis vaikea afasia. Hän toistelee muutamia sanoja ja voi matkia joitakin sanoja perässä, mutta unohtaa ne saman tien. Apraxiaakin esiintyy: yrittää kammata kynällä hiuksia ja kirjoittaa kammalla...



Kamalaa seurata miten tämä tästä etenee - kotiin ei liene enää paluuta, jos oikein huonosti käy - leski kun on. Huolettaa koko tilanne. Aikaa sairaskohtauksesta on kohta neljä viikkoa ja hän on kuntoutuksessa nyt.



Ehtikö miehesi saada liuotushoitoa? Silloin kuntoutumisennuste on parempi. Ja hän lienee melko nuori vielä. Sekin auttanee kuntoutumisessa. :_| :_| :_|

Omakohtaista kokemusta laajasta aivoinfarktista löytyy, sillä mummoni sai 15 vuotta sitten aivoinfarktin ohitusleikkauksen jälkeen, kun leikkauksessa liikkeelle lähtenyt hyytymä pääsi aivoihin. Seurauksena oikean puolen halvaus, afasia, apraksia ja täydellinen liikuntakyvyttömyys. Tuolloin lääkärit ilmoittivat, ettei mummoni enää koskaan tulisi kävelemään, vaan jäisi sairaalassa hoidettavaksi vuodepotilaaksi. Toisin kuitenkin kävi, puhekyky ei valitettavasti koskaan palautunut, mutta mummoni pystyi sitkeän ja pitkän kuntoutuksen jälkeen (osittain varmaan pelkän tahdonvoiman avulla tai siltä se ainakin välillä näytti) kävelemään kepin avulla. Muutoinkin kunto koheni niin hyvin, että kotona asuminen onnistui ja jopa ulkomaanmatkoja isovanhempani kykenivät tekemään.

Pitkä tie on varmasti kuljettavana, mutta toivoa varmasti on, joten kovasti tsemppiä ja jaksamista!

Mieheni, meidän neljän suloisen lapsen isä, sai kuukausi sitten laajan aivoinfarktin. Oikea puoli halvaantunut ja puhe-ja kirjoitustaito katosivat hetkessä. Ensin ei ollut takeita edes henkiinjäämisestä, nyt on kuitenkin kuntoutuksessa. Sanoja pystyy matkimaan jonkin verran, mutta oma tuottaminen on erittäin vähissä. Täysin avustettava pyörätuolipotilas.

Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta? Kaipaisin kovasti vertaistukea ja ennen kaikkea tietoa, onko joku selvinnyt laajamittaisesta infarktista? Monia tarinoita kuulen lievien infarktien hienoista toipumisista, mutta globaali afasia, apraksia ja halvaus...Niin, kaikki on yksilöllistä, mulle sanotaan. Mutta jos vaikka joku olisi selvinnyt...

Henkisesti tämä on niin raskas paikka, että tunteelle ei löydy sanoja, eikä kukaan muu kuin saman läpikäynyt osaa tällaista tunteakaan.

Nuori ihminen (ja vanhempikin) kyllä yleensä toipuu hyvin jos vaan saa riittävän tehokasta kuntoustusta heti alusta asti fysioterapiaa, puheterapiaa ym.

Itsellesi ja perheellesi sinun kannattaa hakea keskusteluapua

Minulle tuli tulppa oikealle puolelle kesäkuussa ( siis2013)ja toivun kovaa vauhtia,mutta lähinnä siis vasen puoli halvaantui...puheessa ei ole ongelmia...tämä on enimmäkseen fyisioterapiaaa...ikävä vaiva ...mutta näitä on 25000 vuodessa,eli hirveän yleinen ongelma. Minulla oli korkea verenpaine,josta tiesin ja diabetes,josta en tiennyt mitään,eli olisi ollut kaiketi vältettävissä...nyt on uudelleen kouluttautuminen edessä (olen 55 v.).... Jaksamista, katsopa aivoliiton sivut

Minulle tuli tulppa oikealle puolelle kesäkuussa ( siis2013)ja toivun kovaa vauhtia,mutta lähinnä siis vasen puoli halvaantui...puheessa ei ole ongelmia...tämä on enimmäkseen fyisioterapiaaa...ikävä vaiva ...mutta näitä on 25000 vuodessa,eli hirveän yleinen ongelma. Minulla oli korkea verenpaine,josta tiesin ja diabetes,josta en tiennyt mitään,eli olisi ollut kaiketi vältettävissä...nyt on uudelleen kouluttautuminen edessä (olen 55 v.).... Jaksamista, katsopa aivoliiton sivut

Miehelläni todettiin aivokasvain kaksi vuotta sitten. Tehtiin leikkaus, jonka seurauksena toinen puoli ei enää toiminut kunnolla. Ajan kanssa tilanne kuitenkin jonkin verran korjaantui. Mieheni myös törmäilee ihmisiin ja esineisiin kävellessään. Katselin Googleesta ennustetta ja se ei näyttänyt kovin hyvältä. Odotettavissa oleva elinikä noin kuusi vuotta. Minulla on siis ehkä vielä 4 vuotta aikaa nauttia mieheni seurasta. Kunpa osaisin käytää sen ajan oikein. Nyt sairaus ja kuolema pelko tahtovat ottaa yliotteen enkä aina jaksa huomioida miestäni tarpeeksi. Pelkään tosissaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisinaan olen aivan uupunut. PItäisi osata ottaa päivä kerrallaan ja nauttia yhteisistä hetkistä täysillä.

Minun mieheni sai aivoinfarktin nelisen kuukautta sitten kun olimme lomamatkalla.Olen/olemme kokeneet aivan samat asiat ja vaatii minulta paljon kärsivällisyyttä ja ymmärrystä koska lääkkeet ovat muuttaneet miestäni todella paljon.Mutta päivä kerrallaan mennään...Voimia teille !

Ja siihen edelliseen viestiini lisäisin,että EN IKINÄ jättäisi miestäni sen takia ! 

Oletteko miehet tullee ajatelleeksi. Vaikka potenssilääkkeet tuovat iloa, niin kuinka

iso riski on että päästä naksahtaa suoni tahi pumppu tilttaa:(

Varsinaisesti minulla ei omakohtaista kokemusta ole, mutta yhden toipumistarinan voin kertoa lähipiiristäni. Mieheni isoäiti on elämänsä aikana kokenut kaksi aivoinfarktia joista jälkimmäinen vei puhe, kirjoitus ja liikuntakyvyn täysin oikealta puolelta. Hän mielettömällä sisukkuudella kuntoutui tästä ja opetteli uudestaan puhumaan ja liikkumaan, kirjoitustaitokin toimii, mutta on vaikeaa. Kuntoutumisen jälkeen hän on mm. ajanut pyörällä ja käynyt hiitämässä ja asuu nykyään palvelutalossa yksiössä omillaan, ikää on nyt 75 vuotta, aivoinfarkti oli noin 15 vuotta sitten.



Voimia sinulle ja perheellesi!

Kaikki tällaisetkin tarinat luovat uskoa...

Tosin aina epätoivo kaihertaa, kun sinäkin sanoit, että aikaa on kulunut 15 vuotta...Meillä vasta 1kk takana ja laskeskelen, että kuinkahan monta vuotta tässä taistelussa menee...

Elämä ei kysele toiveita, ei kulje niinkuin haluaisimme. Mutta pakon edessä on vain pakko suhtautua, ottaa päivä kerrallan ja mennä sen mukaan. Vaikka kyyneleet virtaavat ja jalat kompuroivat, niin elämä jatkuu. Onneksi.

Paras tuttavaperheemme menetti kolmen alle kouluikäisen lapsen isän aivoinfarktiin syksyllä 2006. Isä leikki lasten kanssa olohuoneen lattialla, kunnes vanhin(4 v) lapsista huusi: "älä isä pelleile enää". Isä ei totellut ja lapsi lähti hakemaan ätiä avuksi. Vaimo näki miehensä kouristuneet kasvot ja tahdottoman ruumiin, soitti hätänumeroon ja odotti. Odotti sitä, minkä itsekin jo tiesi mutta ei voinut todeksi myöntää. Suunnaton musta suru oli työntänyt takkinsa heidän kotiinsa vieden mukanaan isän, jättäen heitteille äidin ja lapset.

Niin monta kertaa olemme ystävättäreni kanssa käyneet läpi nuo illan tapahtumat. Entä jos, entä jos...

"Voi kunpa mieheni olisi saanut elää edes kuukauden tai vuoden". "Olisin revennyt vaikka mihin, jos lapseni olisivat edes vähän aikaa vielä saaneet olla isänsä kanssa." Näitä ajatuksia ystäväni vieläkin pohtii useasti.

Mutta tässä perheessä eivät saaneet mitkään toiveet pienintäkään sijaa. Ei jäänyt kenellekään mahdollisuutta hyvästellä, kertoa tunteistaan, tottua ajatukseen. Suru tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavallisena arki-iltana. Kertakaikkisena, lopullisena, muuttumattomana, kylmänä ja mitään sanomattomana.

Te olette saanut ainakin hieman aikaa. Soisisin tuon ajan käytettäväksi rakkauteen ja lähimmäisyyteen. Teillä on vielä toisenne, kosketuksenne ja lämpönne. Nauttikaa siitä niin kauan, kuin sitä on!!!

Käytännön asiat yleensä lonksahtavat kohdilleen vähitellen. En voi muuta kuin toivoa teille mahdollisimman paljon voimia ja kärsivällisyyttä. Oman kokemukseni perusteella kuitenkin sanoisin, että teillä on "kimpale kultaa".

Olipas tosi rankkaa kuultavaa tuo sinun kertomuksesi. Ahdistaa tuttavaperheesi puolesta. Meillä tosiaan oli läheltä piti -tilanne ja jäljet ovat suuret, ehkäpä elinikäiset. On totta, että saan olla kiitollinen, että hengissä ollaan, koko perhe. Tosin vanhin lapsista kysyi tänään: "äiti, vihaatsä sun elämää". En voinut vastata, että joo, vaan sanoin - ja tarkoitinkin, että mulla on elämässä paljon hyviä asioita, mutta yksi iso suru...Näinhän se on. Kyllä se rakkaus ja hellyys on tullut käsinkosketeltavaksi, konkreettisemmaksi. On mulla tosiaan mieskin vielä, jota voi onneksi helliä ja meillä vielä toivoa paremmastakin on..

Osanotot teille :(

Näiden asioiden vakavuutta ei usein voi ymmärtää, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle täysin yllättäen. Minunkin mieheni sai aivoinfarktin 5kk sitten. Ei juuri lainkaan riskitekijöitä lukuunottamatta stressaavaa työtä ja sen myötä varmaan oli verenpaine koholla. Hän on toipunut todella hyvin. Joskus on voimattomuutta raajoissa, mutta se saattaa olla lääkityksen sivuoire. Ensin tulee pelkoja juuri näiden sivuoireiden takia, että voiko infarkti uusiutua vai johtuuko lääkkeistä. Ym ym...

Tärkeintä on, että olette kärsivällisiä ja tsemppaat miestäsi kuntoutukseen. On tärkeää sisällytää liikuntaa päivittäiseen arkeen sen mukaan, mitä jaksaa. Ja ehkä vähän ylikin välillä. Meillä meni 3kk, että mies uskalsi jo laittaa vähän hikeä pintaan. Nyt olen jo toiveikas tulevaisuuden suhteen. Seksielämä tässä on lopulta kärsinyt rankinten, koska miehen fyysinen kunto romahti kuukauden makaamisen jälkeen. Lisäksi hän on laihtunut todella paljon, ruokavalio meni uusiksi. Nyt hän on tosi hoikka ja heiveröinen, ei jaksa kannatella itseään kovin kauan. Välillä soimaan itseäni, kun kärsin tietysti itse puutteesta...ja yritän sen kestää. Pitäisi jatkuvasti muistaa olla kiitollinen, että mies on hengissä ja meillä on kuitenkin hellyyttä. Muutaman kerran on onnistuttu eroottisellakin saralla. Mutta asia kerrallaan. Kannattaa muistaa se hellyyden ja hyväilyn tärkeys, vaikka mies olisi missä kunnossa hyvänsä. Miehistä itsetuntoa täytyy kohottaa kaikin keinoin. Kuntoutuksen onnistuminen on pitkälti kiinni omasta tahdonvoimasta! Jollette ole saaneet keskustelu- tms apua sairaalan kautta, kannattaa ottaa yhteys esim. aivoliittoon. Me ollaan haettu kaikki mahdollinen apu ja mies käy nyt psykologillakin. Uskon, että nämä kaikki ovat vaikuttaneet nopeaan paranemiseen. Tietysti myös kun on nuori, se vaikuttaa asiaan paljon. Tsemppiä teille todella paljon, ette ole yksin!

[quote author="Vierailija" time="07.02.2014 klo 20:05"]

Itse kyllä jättäisin oman miehen jos menisi noin surkeaan kuntoon ettei enää seksiin kykyne. En pystyisi elämään selibaatissa.

[/quote]

No niinhän moni nykyään tekisi, kun ei ole sitoutunut eikä aidosti rakasta toista silloinkin, kun hän on heikoimmillaan. Omat tarpeet aina etusijalla. Kun kummatkin uskovat parantumiseen, ihmeitä tapahtuu. Ja sitten seksi vasta mahtavaa onkin. Elämä ei vain mene niin, että aina kummallakin pelittäisi ja yhtä paljon. Voi tulla sinunkin perheeseen vakava sairastuminen. Toivottavasti ei tule. Mutta kyllä se laittaa elämän palikat vähän uuteen järjestykseen. 

Kokemuksia lisää?

Mikisköhän tämä on päätynyt seksipalstalle? Ap ei varmaankaan alunperin itse laittanut tänne, palstauudistuksen jälkeen jotkut viestit joutui väärille paikoille, ehkä tämäkin silloin.

Hei,

itse sairastin aivoinfarktin kolmisen vuotta sitten. Oireet olivat samat kuin miehelläsi. Kuntoutuminen vie aikaa, mutta sinun on hyvä ymmärtää, että vaikkei hän pysty viestimään kanssasi, hän on yhtä hämmentynyt tilanteesta, kuin sinäkin. Hän ymmärtää kaiken, mitä puhut, kunhan se ei liity matematiikkaan tai aikatauluihin. Hän ei pysty nimeämään esineitä vielä pitkään aikaan tai hän nimeää ne väärin. Hän kuitenkin todnenäköisetsi ymmärtää mitä tarkoitat.

On hyvä, että muistat, että hän on edelleen siellä. Ikäänkuin vanki oman pääkoppansa sisässä.

Hänen voimavaransa riittävät vain omaan kuntoutumiseensa, vaikka varmasti sinulla on raskasta ja tarvitsisit henkistä tukea.

Aivoinfarktipotilaan toipumisen kannalta on parasta pistää syrjään kaikki vanhat kaunat, koska hän ei pysty niitä käsittelemään. Hänen täytyy opetella pahimmassa tapauksessa kaikki sosiaaliset tavat ja syy-seuraussuhteet uudelleen.  Älä siis loukkaannu, jos hän sanoo suorempaa asiat kuin tarkoittaa. Se on vain merkki siitä, että hänen sanavarastostaan puuttuu kaikki kohteliaisuutta ilmaiseva sanallinen välimateriaali, kuten "kiitos, rakas, antaisitko tuon".

Voimia sinulle. Muista että täysi paraneminen on mahdollista. Minäkin toivuin ennalleen, vaikka kaikki toivo näytti olleen menetetty hetkeksi.  Opin puhumaan, kävelemään ja palaamaan työelämään. Täytyy vain uskoa siihen ja harjoitella uudelleen ja uudelleen.

Kunpa saisikin kuntoutusta pian, vaan ei. Suomessa makuutetaan potilaita ihan tarpeettomasti, tehdään ihmisistä täysin kyvyttömiä selvitä itsenäiseen elämään.