Eronneet: Mikä on ollut se viimeinen pisara?

Voisitko vastata alkuperäiseen kysymykseeni noiden heittojesi sijaan?

Olet aina muiden varassa, vai?

mutta lasten isä asuu meidän kanssa myös.



Mietin että pitäiskö ne jättää isättömiksi vai ei. Ja kyselin että mistä muut on tienny et nyt on aika potkasta äijä pihalle. Ja olis kiva tietää että oliko sellaset jotka on jo eronnu, heti tyytyväisiä ratkaisuunsa.



Mikä tässä kysymyksessä on vaikeasti ymmärrettävää?



Oletko vastailija itse koskaan eronnut? Onko sinulla lapsia?

kasvettua. Muutama vuosi menee näin... Hellyyttä voi saada muualtakin. Minua auttaa jaksamaan juuri se seikka. Voimia!!

Eli mistä tietää milloin on aika lähteä? Silloin kun jääminen pelottaa enemmän kuin lähteminen.



Kummatkin vaihtoehdot on vaikeita ja pelottavia, mutta joskus ton rajan yli menee milloin suhteeseen jääminen on vielä pelottavampaa kuin siitä lähteminen. Silloin ei enää epäröi. Mulla se raja ylittyi vähän vajaa vuosi sitten miehen lähtiessä huutaen ja aggressiivisena parin viikon lomamatkalle vanhempiensa kanssa, ei rauhoittunut edes hyvästelläkseen mua ja vauvaa. Tää oli vaan se viimeinen pisara joka sai mut allekirjoittamaan vuokrasopimuksen uudesta asunnosta. Tilanteessa oli paljon muutakin takana, vuosien ajalta kauheita juttuja, mutta tää jäi vaan mieleen hetkenä jolloin tiesin että nyt on lähdettävä. Oikean ratkaisun tein, ihanaa elää nyt lapsen kanssa turvallista arkea.



Voimia sulle, minkä ratkaisun sitten teetkin. Mulla auttoi se että parisuhdeterapiaa oli jo yritetty, niin pystyin lähtemään sillä mielellä että kaikkeni olen jo yrittänyt. Joko te olette kokeilleet sitä?

voisi olla perheellesikin kivempaa

Vaikka taloudellinen tilanteemme huononi olen erittäin onnellinen, että sain viimein ilmoitettua miehelleni haluavani erota.



Takana miehen henkistä väkivältaa, jatkuva juopottelu jne.

Ulkoisesti kulissimme olivat pystyssä. Rahaa oli, mökit, iso velaton omistusasunto jne.



Kyllä sen tietää milloin mitta tulee täyteen. Jälkeenpäin ihmettelee miksei lähtenyt aiemmin.



Hyvä kun edes viime tingassa.



Meillä 2 lasta, jotka yhteishuoltajuudessa mutta minä olen lähivanhempi eli lapset asuvat luonani.

Tuossa teidn tilanteessa suosittelen terapiaa ja avioliittoleireä tms.

YHna on tosi raskasta, varsinkin jos sulla ei ole uutta suhdetta joka piristäisi.

Vuosia kestänyt henkinen väkivalta miehen puolelta, huusi ja haistatteli minulle ja lapsille, usein lapset itkivät, kun isä huusi heille vittua ja saatanaa.



Itse sain kuulla olevani kaikkea mahdollista, hullu, alkoholisti (en juo liikaa), sekopää, kusipää, epäluotettava jne.



Lopulta uuvuin niin, että harkitsin itsemurhaa. Sain burnoutin ja jouduin kuukausien sairaslomalle töistä. Sitten päätin lähteä, koska tiesin, että tappaisin itseni jos jäisin.



Kannatti lähteä :) Nyt on mielenterveys palautunut ja uusi huutamaton rakas elämässäni. Lapsetkin voivat paremmin.

Parisuhteeseen tuli erittäin pahoja ongelmia miehen taholta. Niihin haettiin ulkopuolista apua sekä yhdessä että mies omiin ongelmiinsa erikseen useammaltakin taholta. Odottelin noin puolisen vuotta, että asia lähtisi kehittymään parempaan suuntaan, kun näin ei käynyt, oli aika erota. Ero ei siinä vaiheessa pelottanut yhtään, päinvastoin se tuntui siltä kuin iso painava taakka olisi otettu harteiltani. Ehkä olen poikkeus eronneiden joukossa, mutta hetkeäkään en ole päätöstäni katunut.



Alkuperäisen syyt eivät minusta kuulosta sellaisilta, etteivätkö ne voisi olla voitettavissa, jos töitä tehdään ja ennenkaikkea molemmilta löytyy halua siihen. Oletteko käyneet jossain pariterapiassa tai hakeneet yhdessä muuten apua?

pisteessä. Sitten sulla ei ole vaihtoehtoja, on pakko erota. Nyt on vielä mahdollisuus, eikö? Ehkä ulkopuolinen apu auttaisi?