Niin ne lapset lensi pesästä

kas kun siihen viimeiseen asti antoi mun uskoa ties mihin perhe-onneen, ja vaikka aloin viimeisinä aikoina olla itsekin epäuskoinen suhteen kestosta, ei mies edelleenkään sanonut mitään mikä ois kertonut mulle erosta.



Nyt vasta vettä myllyys saat, nimittäin se miehenpuolikas jopa uskotteli mulle että haluaa vielä neljännenkin lapsen (jota minä vonkasin) ja yritystä ois alotettukin ellen ite ois lyönyt jarruja pohjaan vaistojen huudettua vaaraa. Että "parhaimmillaan" voisin olla tässä vielä raskaana.

mutta tuo on tuskaa ainakin aluksi

kokemuksella, jospa aika tuohon auttaisi toivon mukaan

isommat olleet tähän asti noin joka toinen viikonloppu isällään, mutta tuolla pienimmällä ollut takertumisvaihe niin en sitä päästänyt aiemmin.Tämä oli tilanne jossa teki niin tai näin niin huonompi silti, joten päätin että koska olen viimeiset puoli vuotta ollut sellaisessa prässissä, etten hetken yksinoloa ole saanut, niin nyt oli aika äidin levolla. Täällä sitä nyt töissä "lepäilen" ja meen sit potemaan siitä morkkista yksinäiseen kotiin.

Tärkeimpänä syynä tuolle vauvan matkaantuppaamiselle oli, että ei sentään isäänsä vielä ole alkanut vierastaa + isoveljet ovat niin tärkeitä vauvalle, että on ollut ihan hämillään niinä viikonloppuina kun olen ollut vauvan kanssa kaksin,+isän koti=entinen vauvallekin tuttu koti.

kuinka yksivuotiaalla on jo viikon etäpäiviä

Äitinä oleminen on vain pitkä taival jonka varrella siellä sun täällä pienin askelin opetellaan luopumaan, lopulta kaikesta. Tää on mun kokemus.(ja joo kyllä yleensä mua ne kokemukset on vahvistanut, mut ei se estä melankoliaa aika-ajoin.)

Omani ovat kolmatta päivää poissa.



Kamalinta on, että lasten isä soitteli tänään ja valitti, kun MINUN lapseni riehuvat ja unirytmikin on sekaisin. Kysyin: "onko todellakin mahdotonta laittaa heidät nukkumaan ajoissa" johon totesi "se on nyt vähän liian myöhäistä puuttua siihen". Eli olemme eronneet neljä vuotta sitten ja hän ei ole välittänyt tuon taivaallista meidän rytmeistämme. Ja nyt on sitten liian myöhäistä, kuulemma...



Olen todella vihainen ja loukkaantunut. En minä voi sille mitään, ettei aikuinen ihminen pysty laittamaan lapsille rajoja. Kyllä lapset minunkin luona riehuvat, mutta kyllä siihen stoppi tulee, varsin nopeasti...



Kivan idiootin kanssa olen lapseni tehnyt...

En voi edes kuvietella, kuinka pahalta susta tuntuu. Sitä niin itsekin aina ajattelee, että tässähän sitä nyt mennään ja perustetaan perhettä ja ollaan onnellisia, mutta ikinä ei voi tietää mitä se toinen jossain siinä välissä saa päähänsä.

vaikkakin kyhyemmällä kokemuksella, että älä provosoidu ja tuohdu miehen sanomisista. On joo vaikeaa, ite äkkäsin tuon provosoitumattomuuden tärkeyden siinä kohtaa kun mies syytti mua ties mistä järjettömyyksistä. (Hänellä siis toinen nainen ja syytti mua siitäkin etten ollut ollut tarpeeksi ymmärtäväinen ja auttanut häntä kertomaan tästä naisestaan aiemmin...)



Tajusin vain, että vaikka mies miten meuhkaa/huutaa/syyttelee on kyse vain hänen omista tunteistaan, ja niihinhän on jokaisella oikeus. Itelläni myös, ja myös oikeus tuntea tai olla tuntematta ja reagoimatta miehen purkauksiin. Ite saan pysyteltyä nykyään aika asiallisena ja jos reuhaa, sanon että hänellä on nyt uusi kohde jolle purkaa tuntojaan, mun kanssa jutellaan asiallisesti. No joo. Liittyikö lie mihinkään.



Kaipa tässäkin aika parantaa haavat nämä haavat ja tulevaisuudessa homma helpottuisi. Ja "kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat" jos on sanonta, niin vot pojat millasen tiaran me sit ansaitaankaan. Sitä odotellessa.