Masennusta raskausaikana?
Olen kärsinyt masennuksesta nuoren ikäni aikana useasti, viimeksi sairastuin siihen viime syksynä. Sain käyttööni jälleen lääkkeet, jotka saatiin kohdalleen vasta kevättalvella. Pääsin myös avohoitoon. Sen jälkeen sain sitten tietää olevani raskaana. Lääkitys ja avohoito edelleen päällä (ei vaikuta lapseen), mutta tuntuu masentavan tavallista useammin.
Tiedän, että mielialanvaihtelut ja alakuloisuus kuuluu masennukseen, mutta mistä ihmeestä minä (tai hoitohenkilökunta) erottaa ns. raskausmasennuksen " oikeasta" masennuksesta? Vai onko niillä mitään eroa?
Elämäni aikana olen useasti suunnitellut itsemurhaa ja paljastin suunnitelmani muille vasta kun olin jo todella pohjalla, enkä jaksanut näytellä kenellekään. Itsemurha on aina ollut minulle " tie helpotukseen" , olen saanut helpotusta kun olen tätä " varasuunnitelmaa" miettinyt. Nyt minun sisälläni on lapsi (olen rv16), joka on aivan minun armoillani. Haluan lapselleni kaikkea parasta, enkä tiedä onko masentunut äiti sitä. Välillä olen jopa miettinyt vieväni lapsen mukanani, mutta ajatus kauhistuttaa minua mielettömästi.
En ole vielä kertaakaan raskauden aikana tuntenut puhdasta iloa ja innostusta tulevasta lapsestani näiden ajatusten takia. Kun yritän selittää näitä neuvolassa, mielenterveyshoitajalle tai omalle miehelleni, kaikki sanovat vain, että on normaalia ajatusmaailmaa, että pelkää onko hyvä äiti. Ja että kaikki eivät hössötä samalla tavalla ensimmäisestäkään lapsesta. Minusta vaan tuntuu ettei tämä ole normaalia nähnytkään....
Onko muita raskausaikana vaikeasta masennuksesta kärsiviä kohtalotovereita? Vertaistuki olisi paikallaan...
olen myös sairastanut vakavaa masennusta yli 10 vuotta. välillä menee pitkiäkin aikoja hyvin, mutta aina se joku päivä iskee, kamala olo. itsetuhoiset ajatukset ovat myös ajoittain vallanneet mielen. viime vuosina ei niinkään.
odotan toista lastani. esikoisen syntymän jälkeen on asiat menneet hyvin, mutta nyt taas raskausaikana olen allapäin ja ominpäin lopettamani lääkitys masennukseen aloitettiin muutama viikko sitten uudelleen.
meni useita kuukausia ennenkuin aloin tuntea tästä toisesta vauvelista onnen tunteita, nyt niitä jo on paljonkin. esikoisesta kun sain tietää, sain syyn jatkaa elämää ja yrittää olla mahdollisimman hyvä äiti ja tarjota lapsille mahdollisimman onnellinen lapsuus. enne esikoista en arvostanut itseäni lainkaan.
ymmärrän miltä tämä uskomaton alakuloisuus tuntuu ja kuinka vaikea muiden on sitä ymmärtää.
jos haluat purkaa ajatuksia, niin mailini on earthsprite586@hotmail.com.
vaikket nyt tunnekkaan varsinaista onnea ja iloa lapsesta, niin varmasti tunnet ennen kuin lapsi syntyy. ja se että lapsi vaikuttaa jo nyt ajatuksiisi noin voimakkaasti, on vain merkki, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan.
jaksamista.