synnytyspelko

Olin jo päättänyt, että minä en hanki lapsia koska en pysty synnyttämään pelon takia. Onneksi elämän varrelleni sattui ihminen, joka on ammatilataan kätilö. Hän sai minut vakuuttuneeksi, että minun ei tarvitse jättää lapsia tekemättä pelon vuoksi. Siihen saa apua ja sektiokin on keksitty.



Tästä vakuuttelusta meni vielä monta vuotta kunnes uskalsin yrittää raskautta. Kun tulin raskaaksi meinasin tehdä abortin koska tilanne oli kuitenkin niin pelottava ja neuvolassa suhtauduttiin pelkoon hiukan vähättelevästi. Pelkopolille luvattiin aika vasta lähemmäs rv 22. Kävin pelkopolilla yhteensä kolme kertaa ja jostain syystä ajattelin, että olen jotenkin omituinen pelkoineni ja lupasin yrittää alatiesynnytystä. Jotenkin tunsin itseni asiassa ulkopuoliseksi, enkä ossannut kuunnella kunnolla itseäni ja puhua ajatuksiani ulos.



Tilanne kärjistyi rv 37 + jotain, kun sain aivan järkyttävän paniikkikohtauksen. Synnyttäminen tuntui kuolemaa kamallammalta kohtalolta ja yritin päästä peloistani eroon itsetuhoisella toiminnalla (en ole ikinä eläessäni kokenut mitään yhtä kammottavaa). Onneksi mieheni oli lähellä ja sain nopeasti apua ja samantien lupauksen sektiosta. Ei tarvinnut enää selitellä mitään.



Nyt minulla on ihana kolmevuotias. Joskus iskee kaipuu saada toinen lapsi, mutta luulen, että minulle riittää tuo yksi. En uskalla käydä enää uudestaan noita samoja pelkoja läpi.



Toivottavasti sinä saat apua ja rohkaisua omaan päätökseesi oli se mikä hyvänsä ja voit nauttia raskaudesta ilman turhia pelkoja.

Sektiosta ei jäänyt mitään pelkoja ja kaikki meni mallikkaasti ja suunnitellusti. Osastolla oli ainoastaan yksi hoitaja, joka suhtutui minuun ikävästi sektion takia. Osalle tutuista olen kertonut sektion todellisen syyn, osalle olen sanonut jotain epämäräistä sektion syistä.

Mulla oli synnytyspelko ennen esikoisen syntymää. Jotenkin kuitenkin sain itseni unohtamaan pahimmat pelot raskausaikana ja uskottelin itselleni, ettei se niin kauheaa voi olla. Synnytykseni oli " normaali" ensisynnytys, mutta mun mielestä kauheaa rääkkiä: pitkä ja kivulias ja epiduraalin antoa pihdattiin kunnes olin 4cm auki. Se on jättänyt jälkeensä pahan synnytyspelon. Ja vielä kun luen muiden synnytysjuttuja miten voisi mennä paljon huonommin, luulenpa etten alakautta enää synnytä. Jotenkin ärsyttää kaikki neuvolan tädit ja lääkärit ynnä muut jotka selittää, ettei se synnytys niin kauheaa ole. On se.

Minua on aina pelottanut ajatus synnytyksestä.



Sitten kun tulin raskaaksi, luin netistä synnytyspelosta. Mahtavaa että pelolle on olemassa nimi!

Mainitsin neuvolassa että synnytys pelottaa, ja tämä ystävällinen neuvolantäti nauroi minulle päin naamaa.

Sen jälkeen en kehdannut mainita asiasta mitään, vaikka tuli muutto ja neuvola vaihtui.

Murehdin ja pelkäsin itsekseni koko raskauden ajan, ja odotin kauhulla synnytystä. En halunnut lukea tai tietää mitään koko asiasta, suljin koko asian mielestäni.



Sitten synnytys alkoi, ja minä menin aivan paniikkiin. Olin koko synnytyksen ajan jännittynyt ja kireä kuin viulunkieli, mikä lisäsi kipua uskomattoman paljon.

Kätilöstä ei ollut apua, hän oli asenteella " sen kuuluukin sattua ja mä olen vain töissä täällä, pullauta nyt se penskas niin pääsen sun vikinästäsi eroon" .

Synnytykseni kesti useamman vuorokauden, enkä halua edes muistella koko asiaa, se oli elämäni kamalin kokemus!

Rukoilin siellä synnytyksessä sektioita, ja kätilö nauroi minulle. Olin kauhean väsynyt!

Tuntui että kuolen ja lapsi kuolee, tuska vei välillä tajun.



Lapsen syntymän jälkeen hyljeksin häntä pitkään alitajuisesti, huomaan sen nyt myöhemmin. Imetys epäonnistui, ehkä juuri käsittelemättömien asioiden takia. Minun oli vaikea pitää vauvaa lähelläni, se jotenkin hirvitti minua?

Lapsi ei oikein vieläkään tunnu omalta, ja kamala muisto palaa herkästi mieleen häntä katsoessani. Ihan kuin hän muka olisi syyllinen!

Olen todella joutunut tekemään tämän asian kanssa töitä!



Tulin raskaaksi vielä uudelleen (pakotin itseni jotta rakkaalla lapsellani olisi sisarus), ja tällä kertaa kerroin pelostani neuvolassa. Pelkoni otettiin heti vakavasti ja nyt odotan aikaa pelkopolille. Tällä kertaa kieltäydyn synnyttämästä alakautta!

Välillä tietysti olen tosi stressaantunut ja peloissani, koska en ole vielä käynyt siellä pelkopolilla enkä ole saanut päätöstä sektiosta.

Suurimman osan ajasta suljen koko asian pois päästäni.

Toivottavasti kaikki menee hyvin, tämä on joka tapauksessa viimeinen lapseni koska en enää ikinä uskalla pelata tällaista uhkapeliä, sitähän ei nimittäin tiedä saanko sektion! Tuntuu myös inhottavalle kuluttaa lääkärin aikaa ja verorahoja tällaisen lapsellisen pelon takia jolle en mitään mahda.



Kuulin juuri äskettäin että tässä samassa sairaalassa jossa synnytin, oli kieltäydytty sektiosta nuorelle naiselle, jolla oli synnytyssupistuksia jo kolmatta vuorokautta. Hän oli kuolemanväsynyt eikä jaksanut enää edes rukoilla apua.

Tämä päättyi niin että hänen vauvansa kuoli!

Se olisin voinut olla minä.



lupicaia 20+5

mielenkiinnolla näitä sektio-keskusteluja, sillä itselleni tehtiin sektio 8/2005. Sektio sujui erinomaisesti, samoin minun toipusesi - sekä henkisesti että fyysisesti. Ymmärrän erittäin hyvin teitä, jotka tappelette tämän asian puolesta, että voimille ottaa! Minun ei tarvinnut tapella, eikä vääntää kättä, eikä mitään muitakaan taisteluja käydä sektion puolesta. Alkuun (kun asiasta aloin puhua sairaalassa lääkärille tai siis ilmoitin, että olen näin päättänyt) sektio oli vähän " pelkosektio" selkävaivojeni vuoksi. En halunnut lähteä yrittämään, että miten minulle käy... Myöhemmin kävi myös ilmi, että vauva on täydellisessä perätilassa. Myöhemmin (vauvan jo synnyttyä) kävi myös ilmi hierojallani, että jokin L5 (?) nikama on " vaarallisessa" paikassa, josta vauva pää menee/tulee ulos. Eli mulle olisi voinut käydä vaikka kuinka... Pidin alunalkaen tiukasti kiinni päätöksestäni ja kannastani, sillä olin jo ensimmäisillä viikoilla näin päättänyt!!! Tässä on kysymys minun ja vauvan (samoin teillä kanssasisarilla) terveys.



Ymmärrän hyvin teitä, jotka itkette, joilla on henkinen kantti kovilla jne. Itse hieman tätä tällaista tunnetta hipaisin. Sektion jälkeen olin elämäni kunnossa - siis tarkoitan, että kun se meni niin hienosti, oli hyvä fiilis. Olisin voinut hyppelehtiä ilosta ja onnesta. Piti kuitenkin hieman itseä toppuutella, sillä osastolla oli samaan aikaan kolme imukuppitapausta. Näistä em. tapauksista yksi oikein huonosti mennyt ja äiti oli tosi masentunut ja raivoissaan. Minä siis kaikkein paraskuntoisin:).



Erityisen surullista on kuulla, että jonkun vauva on kuollut sen vuoksi, että sektiota ei ole myönnetty, karmeata!!! Minulla oli aivan tosi ihana neuvolaterkkari ja -lääkäri. Molemmat olivat alusta asti kanssasi samaa mieltä, että minun kohdalla sektio on paras vaihtoehto. Terkkarini myös sanoi, että jos äidin päässä jostain (pelko, edellinen synnytys, mikä tahansa) on ajatus sektiosta, niin normaalisynnytys ei välttämättä suju. Ihminen on katsokaas ihmeellinen koneisto - pää ja kroppa ovat yhteistyössä!! Ja tuntuu, että tämän alan ihmiset eivät sitä lainkaan tajua. Niillä ei tunnu olevan pieniäkään psykologisia taitoja.



Pitäkää siis päänne, pitäkää kiinni päätöksestänne! Mikäli minä joskus saan toisen vauvelin, menen samaa rataa. Minulla on nyt aivan ihana 9 kk pikkumies:).

Onpa mukavaa huomata että muitakin on " leikelty" synnytyspelon vuoksi. Oma poikani on nyt 8 kk ja syntyi suunnitellulla sektiolla keski-suomen keskussairaalassa. Neuvolatäti oli ymmärtäväinen alusta saakka, pelkopolilla kävin 3 kertaa ennen sektiopäätöstä. Omalla kohdallani hysteeriset pelosta johtuvat itkut jäivät siihen. synnytys sujui hyvin, fyysinen toipuminen oli aika hidas, mutta henkisesti voin todella hyvin sektion jälkeen.

Kerro ävähän kokemuksistasi KSKSssa, mitä pelkopolilla tehtiin, kuka teki lopullisen päätöksen ja missä vaiheessa. Miten sinuun suhtauduttiin osastolla. Itselläni olisi ensimmäinen pelkopolikäynti ensi viikolla ja olisi kiva tietää mitä on odotettavissa ja kuinka paljon tullaan painostamaan. Lääkäreiden asenteet on varmaan erilaisia.