Hillitöntä itsetutkiskelua, välillä itseinhoakin...

Ajatuksesi tuntuvat kuin omilta, samoin miehesi mielipide asiasta. Meilläkin mies miettii resurssejamme erityistarpeisen lapsen adoptoitiin, nimenomaan nyt jo perheessä olevien lasten kannalta ja sitten omaa jaksamistamme... Kohta neljäkymmentä mittarissa, eipä sitä enään olla yhtä pirteitä valvotun yön jälk. kuin parikymppisenä ja olemmeko viellä 30-40 vuoden jälk. auttamassa lasta, jos tarve vaatii ym. Itse olen enemmän lämmennyt erityislapsen suuntaan, vaikka kyllä esim. lapsen mahdollinen sydänvika, (vaikka korjattavissa oleva) tuntuu pelottavalta. Kaippa siinä tulee esiin menetyksen pelko, kaikkia asioita ei kuitenkaan voi länsimaisen lääketieteenkään nimissä hallita. Myös vaikea asteinen ADHD on vanhenmille ja varmasti koko perheelle raskasta... Sitä on tullut sivusta seurattua.

Täytyy kai vaan ajatella ja edetä asiassa pienin askelin ja päätös kerrallaan. Onneksi tosiaan sukupuolta ei tarvitse toivoa!

Että onko kellään kokemusta, kuin pian erityistarpeinen lapsi on päässyt hoitoon Suomeen tultuaan ja kuinka esim. leikkaukset ja sairaalajaksot ovat vaikuttaneet hänen sopeutumiseensa ?

Me olemme täällä kans kovasti pohtineet olisiko meidän perheellä voimavaroja erityistarpeiselle lapselle. Pelan lomakkeeseen rastitimme aluksi ei mutta nyt on mieli alkanut pikkuhiljaa muuttumaan. Olemme ajatelleet että meidän resurssit varmaan riitäisivät joiden erityistarpeiden hoitamiseen. Mietimme aluksi myös tuota erityistarvetta siltä kannalta että asumme kaukana esim. pääkaupunkiseudulta joissa

suurimmaksi osaksi sydänleikkaukset tehdään myös Tampereelle on matkaa. Jos hoitojaksot ovat pitkiä ja kaukana kotoa on muu perhe siinä kovilla. Mun mielestä näitä asioit kannattaa miettiä monelta kantilta ja tunnistaa voimavaransa. Itse olen ajatellut tässä ottaa yhteyttä adoptiokuraattoriin ja interpediaan ja kysellä mahdollisista erityistarpeista. Verkkoklinikalla on menossa hyvä keskustelu liittyen tähän erityistarveasiaan.

Juunali:

Olemme vasta aivan adoptioprosessin alkutaipalella, mutta monta vuotta adoptioasioita jo mielessämme pohdiskeltu. Nyt kun todella ollaan lähdössä " tositoimiin" , asetan itselleni jotenkin hirvittävää kritiikkiä vähän väliä. Jo pelkät motiivit mietityttävät, mutta mikä minua eniten " ahdistaa" ovat erilaiset valinnat tässä prosessissa.

Maavalinta meillä on tietysti vielä auki, joskin tilanteemme (ikä, lapsiluku, ym.) asettaa rajoitteita. Tällä hetkellä vahvimmalta vaihteehdolta tuntuisi Etelä-Afrikka.

Interpedian kautta adoptoidessahan sukupuolta ei (onneksi) tarvitse päättää, mutta tuo jaottelu terveet/erityistarpeiset lapset... Mies toivoo ehdottomasti mahdollisimman tervettä lasta ja tietysti itsellänikin on toive siitä, että tuleva lapsemme olisi terve (vaikkakaan en ole yhtä lailla " ehdoton" asian suhteen kuin mieheni, joka pelkää jo olemassa olevien lasten " kärsivän" erityistarpeista ja kyseenalaistaa kovasti omat resurssimme vastata erityistarpeisen lapsen tarpeisiin ja haasteisiin). Samalla kuitenkin tunnen kamalaa itseinhoa siitä, etten koe olevani valmis ottamaan vastaan sairasta tai erityistarpeista lasta.

Onko perheen (ennalta 2 lasta) joka toivoo tervettä lasta mahdollista edes koskaan päästä adoptiossa loppuun saakka? Ajatellaanko meidät automaattisesti hirvittävän huonoiksi ihmisiksi, jos toivomme saavamme mahdollisimman terveen lapsen? Olemmeko ylipäänsä sopivia tähän, jos ajatus erityistarpeisesta lapsesta tuntuu vaikealta? Toki tiedostamme molemmat, ettei tervettä lasta voi tilata tai taata, yllätyksiä voi tulla aivan kuten biolapsiakin odottaessa, mutta kuitenkaan emme tietentahtoen haluaisi lähteä odottamaan erityistarpeista lasta.

Aivan samoin kuin biolapsiakin odottaessa jokainen kai kuitenkin toivoo lapsen olevan terve, vaikka selviääkin sitten tilanteesta ja rakastaa lasta, oli hän millainen tahansa. Tässä asiaa kuitenkin mutkistaa se, että samalla automaattisesti tulemme sanoneeksi " Ei" jollekin lapsille.

Kun luen uutisia adoptiovanhemmille asetetuista uusista " kriteereistä" huomaan itsessäni jonkinlaista vastustustakin niitä kohtaan. Kuitenkin itse olemme asettamassa kriteerejä omalle lapsellemme, vaikka koko prosessin pitäisi lähteä lapsen parhaasta, hänen näkökohdistaan.

Olisi todella mukava lukea muidenkin (mahdollisesti samojen mietteiden parissa painineiden) ajatuksia asiasta. Samoin kiinnostaisi millaisia erityistarpeita (erityisesti E-A:sta tulevilla) adoptiolapsilla voi olla. Kuinka yleistä ylipäänsä on toivoa tervettä lasta tai toisaalta kuinka mahdolliset erityistarpeet rajataan? Ja lopuksi, voiko meistä todella tulla hyvät adoptiovanhemmat, kun tämä asia pohdituttaa jo nyt, neuvonnan kynnyksellä näin paljon... =(

Anteeksi, sähläsin äsken ja tuota edellistä ei voikaan täällä poistaa. Kyselit Afrikasta tulleiden lasten erityistarpeista. Interpedian kysymyspalstalla vastattiin taannoin, että Afrikasta ei ole viime vuosina tullut erityistarpeisia lapsia. Tietoa ei ole, mihin raja vedetään.

Kyselit afrikkalaisten lasten erityistarpeista. Interpedian kysymyspalstalla vastattiin taannoin, että Afrikasta ei ole viime vuosina tullut erityistarpeisia lapsia.