Mikä / miksi synnytys pelottaa

Itseäni pelottaa eniten se, että miten kestää kivun. Jos sitten jotenkin ei kestäkään mut muuta ei voi. Ja jos se kaikki on niin likaista ja sotkuista kuin täällä palstalla on kerrottu. Haluaisin että synnytys olisi sellainen upea ja romanttinen tapahtuma, mut jos siitä tuleekin kaaos ja tuska?

Eniten ainakin meikäläistä ensisynnyttäjää pelottaa se järkyttävä tuska mikä on tiedossa. En usko oikein, että selviäisin jotenkin helposti, joten yritän henkisesti varautua, että se tulee olemaan elämäni hirvein kokemus... ja kaikki siitä ylöspäin on sitten pelkkää plussaa.



Lisäksi ajatus myös siitä, että verta ja muita eritteitä " lentää" pitkin synnytyssalia hieman aiheuttavat näitä pelonsekaisia tunteita.

Mua ei pelota kipu, koska se on ohimenevää ja ekassa synnytyksessä kivunlievitys (=epiduraali) auttoi tosi paljon.



Eniten mua pelottaa, että menetän paljon verta tai se, että joutuisin hätäsektioon, koska sektiossa on suurempi riski saada hallitsematon verenvuoto.



Toista odottava Spiral 27+2

se mitä lapselle saattaa sattua alatiesynnytyksessä ja se alatiesynnytys. Viimeksi tehtiin kiirellinen sektio kun olin synnyttänyt 20h, todennäköisesti nyt suunniteltu sektio.. Ainakin pyydän sitä.

esim vauva joudutaankin jostain syystä ottamaan pikaisesti pois leikkaamalla tms. Mulla ei ole leikkauksista kokemusta.

Eikä epiduraaleista eikä juuri muistakaan puudutteista.



Mulla on 4 lasta.

2 syntyi pelkän ilokaasun voimalla.

Kolmas käynnistettiin puhkaisemalla kalvot ja silloin :D kramppas jalka niin että oli valmis jo epiduraalia pyytämään mutta sitten lapsi päättikin alkaa tuleen ulos joten se jäi vain aikeeksi.

Ja 4. lapsi oli pikainen synnytys ambulanssissa. Ja se meni ihan luomuna!

Nyt siis kun viidettä odotan niin pelottaa vain että jospa ei olekaan enää niin hyvä onni mukana ja jokin menee pieleen!



eli se on siis puppua kun sanotaan etteikö uudelleen synnyttäjätkin pelkää! Minä ainakin pelkään. Ehkä vähän erilailla mutta kyllä sitä aina jännittää. Ja kipuahan se synnyttäminen on.



Se täytyy vain ajatella että jokainen supistus vie lähemmäs helpotusta! Jokainen supistus on yksi vähemmän! Ja pian se onkin ohi.



Synnytys on kuitenkin sellainen tapahtuma jota ei voi mitenkään ennakoida että miten se tulee menemään.

En minäkään suunnitellut synnyttäväni ambulanssiin nelostien varteen tienliittymässä.

Täytyy sanoa että siitä olen iloinen ettei mennyt silloin mikään vikaan! Lähimpään sairaalaan oli kuitenkin matkaa vielä yli 50km.



Mutta uskokaa... Nainen on tehty kestämään synnytys. Mutta aina se ei ole helppoa! Ja helpostikin synnyttäneenä sitä kipua vähän pelkää. Mutta toisaalta se kipu tietää pian helpotusta.



Tulipas pitkä sepustus mutta en malttanut olla kirjoittamatta kun monella on pelkoja siksi kun on kuullut kauhujuttuja ja halusin kertoa että kyllä niitä synnytyksiä on helppojakin ja niistä jää ihania muistoja jos kaikki menee hyvin!

Minua ei jostain syystä pelota tai jännitä se kipu ollenkaan, mutta eniten pelkään sitä, että minulle tehdään jotain, mitä ei kerrota.

Ja episiotomia... sitä mä jännitän ehkä eniten. En haluaisi sitä missään nimessä! Pelkään, että jos se joudutaan syystä tai toisesta tekemään, mä en pääse siitä asiasta yli. Siis henkisesti. Kuulostaa varmaan aika hölmölle... Mä tiedän ja ymmärrän, että joskus se joudutaan tekemään, mutta pelkään, että se asia pilaa mun koko synnytyksen, vaikka kaikki muuten menisikin hyvin.

Sitten kun menin opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja oli synnytysosastolla sekä leikkaussalissa harjoittelemassa, niin pelko hellitti. Siellä näin, miten ammattitaitoisia työntekijät ovat ja todella harvoin mitään menee pieleen. Koulussa käytiin läpi, että saattaa tulla kakka kesken kaiken ym, mutta tieto oikeastaan helpotti.



En osaa varautua synnytykseen mitenkään. Tiedän, että vauva tulee jotenkin sieltä ulos. Miten, niin se ei ole minun käsissä. Eniten toivon alatiesynnytystä, koska siinä on vähemmän riskejä ja siitä toipuu yleensä nopeammin.



Ihan rentona vaan menet synnytykseen. Anna sen mennä omalla painolla äläkä itse yritä liikaa " kontrolloida" sitä. Ei se veri ym. eritteet mitään haittaa. Kätilöt ovat nähneet aika paljon verta ja se kuuluu asiaan. En minäkään yökkäile jos potilas kakkii housuunsa tai muuta. Se kuuluu työhön. Tsemppiä!

...luottamaan Taivaan Isään tosissaan. Eli täällä Suomessa kun kaikki on niin hyvin, niin aika harvoin itse asiassa tulee tilanteita, ettei jotenkin inhimillisesti vois hallita tilannetta.



Mutta tässä synnytysasiassa ajattelen, että tosi konkreettisesti auttaa luottamus Jumalaan. Eli että vaikka mitä tekisin en voi olla varma, miten homma menee, mutta että kaikessa tapahtuu niin kuin tarkoitus on ja rukoukset kantaa jne.



Eli en osaa pelätä, koska tiedän, että jollakin mua suuremmalla on homma hanskassa, vaikka tapahtuisi mitä.



Toki jännittää taas etukäteen tietää se kipu, kyllä sen jossakin taka-alalla esikoisesta muistan, ja varmaan kun se alkaa niin vähän aikaa manaa, että mitä ihmettä onkaan mennyt tekemään, kun uudestaan itsensä siihen pisti. Mutta toisaalta se on niin äärettömän pieni osuus kaikesta ja hetkessä ohi ja unohtunut.



Olen kyllä muutenkin paljon enemmän puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä tyyppi enkä huolehdi asioista etukäteen kauheesi.



Esim. en ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka ei yhtään pysty nauttimaan ajatuksesta vauvasta keskenmenon pelossa (tai ymmärrän, jos sellaisen on kokenut tai monta). Vaikka nyt kun oon taas ihan itse alkuraskaudessa ja asia mietittyttää, olen kuitenkin ajatellut, että keskenmeno on pienempi todennäköisyys ja jos se tulee, se itkettää kuitenkin, Jos se taas ei tule, mikä on paljon todennäköisempää olen huolehtinut ihan turhaan ja on jäänyt ilo väliin. Eli mieluummin nyt iloitsen ja ajattelen vauva-asioita ja kerron koko suvulle asian. Ovathapan sitten tukemassakin, jos jotakin menisikin huonosti. Ja sitä paitsi, jos kerron jo nyt heti, mummot ja muut osaavat heti rukoilla iltarukouksessa uudenkin muksun puolesta alusta asti ja ehkä samalla estää sen, ettei mahdollista keskenmeno tulekaan.

Lisäisin vielä sellaisen, että itse asiassa kaikkein eniten mua etukäteen jännitti tällaiset ihan toisseikkaiset asiat, eli että siinä vieraiden ihmisten käsille väännän kauheat tortut tai pieren iloisesti tms.



Olinko hyvinkin iloinen, että se peräsuoli tyhjennettiin siinä jo etukäteen. Toisaalta en vieläkään tiedä, kakkasinko silti, siinä on niin ihmeellisiä tuntemuksia ja kun oli puudutettuna osin, ei oikein edes erota mitä sieltä alapäästä tulee...



Nyt jälkeen päin tiedän,e ttä se tilanne on jotenkin niin " alkukantainen" ettei siinä sillai sitten ajattelekaan enää tollasia asioita. Niin mon ihminen siinä tulee alapäätä sorkkimaan (kätilöt, lääkärit, opiskelijat...eri päivinä ja eri vuoroissa erit) että todellakin ei hirveesti enää mieti, etttä nyt ne kattoo just mun värkkiä ja mitähän ne ajattelee tms.



Ja myös se oli mun taktiikka, etten tietoisesti halunnut ottaa selvää kaikesta mahdollisesta, mikä voi mennä synnytyksessä pieleen, koska tieto lisää tuskaa... Eli lähdin hyvin avoimin mielin asenteella tulee mitä tulee ja antaen vallan aika pitkälle ammatti-ihmisille ehdottaa, mitä parhaaksi eri tilanteissa näkivät. En esim. etukäteen ollut suunnitellut otanko puudutuksia vai en, katetrointeja, episotomioita sun muita, ne vai sitten tuli eteen. Jossakin vaiheessa kätilö tais sanoa jo pari tuntia etukäteen, että koska vauva on niin iso, niin on tehtävä se episotomia vähän niin kuin sivulauseessa.



En sitä edes jäänyt miettimään enkä tiennyt milloin se tehdään. Sitten kun työntö oli tiukimmillaan siinä ennen kuin pää putkahti, yksi sekunnin osa oli sellainen repäisevä viiltävä kipu, josta päättelin jälkikäteen, että se se varmaan oli. Mutta oikeesti sitä ei kannata pelätä, oli kuin pieru saharassa ja vaikka yö oli tuskainen ajoittain, heti epiduraalin saatuani ja viimeistään ku muksu syntyi olisi heti tehnyt kaiken uudestaan, vaikka vain pari tuntia ennen oksensin ihan silkastai kivusta.



Oikeestaan musta oli kiva olla vähän niin kuin seuraamassa elokuvaa ja katsoen, mitä mulle milloinkin tehdään ja millasia tyyppejä ja vehkeitä sieltä tulee. En ole ikinä olllut sairaalassa, joten se kaikki oli tavallaan kiehtovaa,. Harmi, ettei ole videolla, kun ei sitä kuitenkaan sillai muista kun itse oli siinä ähkimässä.

Tuo otsikon vanha sanonta pitää varmasti paikkansa ja olen Hupunan kanssa samoilla linjoilla. Tottakai synnytysvalmennuksissa on syytä käydä, mutta muuten mielestäni kannattaa yrittää ottaa mahdollisimman lunkisti. Tosiaan lähteä synnyttämään avoimin mielin ja luottaa ammattilaisiin. Ja siihen faktaan, että meidät naiset on luotu synnyttämään, kuten joku jo aiemmin mainitsi.



Itselläni on kaksi alatiesynnytystä takana enkä esikoisestakaan erityisemmin pelännyt etukäteen omaa kipuani - lähdin ajatuksella, että muutkin ovat selvinneet, joten miksen minäkin. Molemmissa synnytyksissä huolenani/pelkonani oli se, että pääseekö vauva turvallisesti maailmaan, sillä molempien raskauksien kanssa jouduin ramppaamaan kokoarvioissa ja jälkimmäinen synnytys käynnistettiinkin la-päivänä suuren kokoarvion takia.



Mielestäni me naiset teemme ensisynnyttäjille karhunpalveluksen kertomalla kauhutarinoita synnytyksestä ja monesti innostumme värittämään tarinoita entisestään. Ne jos mitkä aiheuttavat synnytyspelkoa. Tottakai synnytys tekee kipeää ja tietysti voi tulla erilaisia ongelmia, mutta ainakin itse voisin synnyttää vaikka heti uudestaan (sain toisen pari viikkoa sitten). Itseni kohdalla synnytys ei ollut " välttämätön paha" vaan enemmänkin upea kokemus - sekä minulle että miehelleni. Kummassakaan synnytyksessä emme törmänneet huonoon kohteluun sairaalassa (TAYS), vaan olimme tosi tyytyväisiä saamaamme palveluun. Menimme molempiin synnytyksiin ilman erikoistoiveita (niiden laatiminen varsinkin esikoisen kohdalla olisi ollut todella vaikeaa, sillä eihän meillä ollut mitään kokemusta etukäteen) ja luotimme täysillä kätilöiden ja lääkäreiden ehdotuksiin. He antoivat ohjeet ja me toimimme niiden mukaan. Lopputuloksina molemmista synnytyksistä hyvät muistot, vaikka ensimmäistä ponnistin avoimen tarjonnan takia puolitoista tuntia ainostaan mies ja geelityyny " kivunlievittäjänä" .



Tuota huolta lapsen terveydestä ja kunnosta synnytyksen jälkeen on vaikea varmaan mitenkään hälventää/ratkaista, mutta itselleni oli apua muutaman ystäväni kommenteista, mitä tulee tuohon synnytyskipuun. He kertoivat hyvistä synnytyskokemuksistaan ja sanoivat, että aivan turhaa asiaa on dramatisoida ennakkoon, vaan mennä virran mukana. Se taisi olla paras neuvo, mitä sain :).



t. Jogu

.. joita on mun mielestä loppupeleissä aivan turha verrata kaverin äidin tms kanssa tai ' opiskella' kirjasta tai vaikkapa näiltä sivuilta. Jokainen meistä tuntee esim kipua erilailla, eikä kukaan, edes kätilö, voi tietää miltä sinusta juuri tämä supistus tuntuu.



Mulla on takana minulle rankka esikoisen synnytys, joka toiminut hyvänä ehkäisykeinona parisen vuotta. Jälkikäteen oli Luojan lykky, etten tiennyt mihin joudun ja mihin olin lupautunut synnyttäessäni alateitse! Jos nimittäin olisin tiennyt, tekemättä olisi jäänyt. Näin meidän naisten onneksi Luoja on järjestänyt :)) Olen käynyt jälkikäteen pelkopolilla puhumassa aiheesta, joka omalla kohdallani on auttanut.



Nyt toista odottessani, olen kääntänyt ja vääntänyt ajatusta alatie synnytyksen ja leikkauksen välillä. Itse toivuin tuosta ekasta alatiesynnytyksestä fyysisesti nopeasti = parissa päivässä, joten se toisaalta puoltaa sen puolelle, kun vielä on esikoinen jo.. Olen pyytänyt uuden lähetteen pelkopolille, nyt kun tämä toinen raskaus on tosiasia. Aikaa päättää ensi kesäkuuhun..



Summa summarum: kukaan ei ole jäänyt kenenkään sisuksiin kasvamaan ikuisiksi, joten avoimin mielin tilanteeseen ja tarvittaessa pelkopolille ennen synnytystä!