Tapaturma-altis taapero :(

Meillä 2v9kk tyttö. Aina on ollut kiipeämässä joka paikkaan. Juuri luin vauvakirjasta että on ollut 9kk kun kiipesi keittiöjakkaralle. Toselta portaalta ehdin tulla apuun ja napata tytön ennen kun putoaa. Sohvalle kun oppi kiipeämään kiipesi kulmasohvan nurkan selkänojan päälle seisomaan ja sieltä hyppäsi istualteen sohvalle jne. Minä olen aina ajatellut että siitä oppii kun vähän kolhasee itseään. Mutta EI opi! Sohvalta putosi useamman kerran alas. Sattui mutta ei kun uudestaan vaan kiipeämään otsa mustelmilla.

Nyt joulun jälkeen sitten kopsahti kunnolla. Takaraivossa 4cm haava ja päivystykseen tikkejä ompelemaan oli mentävä. Eikä meno ole yhtään vähentynyt. Ei pelännyt lääkärissä joten mitään pelkoa/traumaa ei jäänyt. Nyt onkin sitä mieltä että jos sattuu sitten mennään lääkäriin ja lääkäri paikkaa ja hän saa hiirikirjan (sai lääkäriltä palkinnoksi pienen kirjasen).



Ehkä tytöstä tulee extreem urheilija tai sitten murrosikä tekee tehtävänsä ja tyttö rauhoittuu.



Meillä on yritetty viedä tyttö puistoon kiipeilemaan mutta tuo rauhoittaa kipeily intoa vain hetkeksi. Tosin olin itsekkin lapsena kova kiipeilemään poissa ehkä tuo huimapäisyyskin on perinnöllistä.



nuttu

Meillä taitoja aletaan harjoitella ennen kuin ne on opittu. Yhdeksän kk ikäisenä lähti kävelemään ja pari viikkoa sen jälkeen oppi pysähtymään kaatumatta. Ja nyt kun juokseminen, hyppääminen ja kiipeily jo sujuu, on alkanut " kikkailla" niitä tehdessään. Taitavasti ottaa kädet edellä vastaan kaatuessaan eikä ole millänsäkään. Tahallaan juoksee alamäessäkin juuri niin kovaa, ettei ihan kaadu. Yleensä. Hauska tuntuu olevan ja poika viihtyy ulkona ihan ilman viihdyttämistä. Joka päivä 1 - 1,5 h ulkona on osoittautunut meillä ihan henkireiäksi, kun siellä on kuitenkin paljon tekemistä. Sisällä pitää vauhtitunteina olla laulu- ja leikkitunti tai muuta ohjattua tekemistä, muuten se energia purkautuu kiellettyjä juttuja tekemällä tai koheltamalla. Kirjojen lukemisen, laulamisen ja soittamisen olen huomannut houkuttelevan pikkuisen istumaan välillä paikallaankin.



Silmät on saanut selkään kehittää. Enää en sentään päivystä vieressä koko aikaa kiinni koppaamassa, vaan luotan jo siihen, että hän jatkuvassa harjoittelussa on jo kehittänyt taitoja kaatumiseen, tasapainon korjaamiseen ja avun pyytämiseen. Ja tuon kikkailun edessä olen aika avuton, esim. laittaa edessä työnnettävän keppilelun jalkojensa väliin ja alkaa ratsastaa ja kompastuu jalkoihinsa...



Vaikka välillä on kausia, jolloin hänellä on jatkuvasti otsa mustelmilla tai arpi leuassa, mutta en koe olevani yhtään huono äiti sen takia, että pojalleni jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Päinvastoin -olen ylpeä siitä, että lapseni on niin aktiivinen, reipas ja ikäisekseen taitava!

Minuakin kiinnostaisi tietää, missä iässä vilkkaat lapset rauhoittuvat, vai rauhoittuvatko koskaan...



Meillä on 1v 5kk poika, joka on jo kuukausien ajan kävellyt, juossut, kiipeillyt, hyppinyt ja tehnyt kaikkea mitä isosiskokin (3v) tekee. Alle 1-vuotiaana ryhtyi jo kiipeämään pihan isoon liukumäkeen ja tietysti pää edellä alas jos ei ehtinyt kääntämään.



Tuntuu ettei pojalla ole yhtään itsesuojeluvaistoa tai järkeä päässä! Kaikkialle pitää kiivetä ja sieltä tullaan alas miten päin sattuu. Onneksi *kop, kop* ollaan vielä selvitty kuhmuilla ja haavoilla! Poika on jotenkin tosi kovapäinen ja kolhuja kestävä... Vauhti on päätä huimaava ja vanhemmat ovat todellakin joutuneet löytämään itsestään suuremman vaihteen pysyäkseen perässä.



Meillä tosiaan tilannetta pahentaa pikkuveljen ihailema isosisko jota myös joutuu vahtimaan. Lapset oikein lietsovat toisiaan hölmöyksiin!



Olen ajatellut vilkkauden kuuluvan ikään ja tietty luonteeseenkin. Yhä enemmän poika jaksaa lukea, rakennella legoja tms. Hän vaan tarvitsee jatkuvasti ohjattua toimintaa ja virikkeitä eikä jaksa olla itsekseen. Yritämme kehittää sekä lastemme liikunnallista puolta että keskittymiskykyä välillä erottaen heidät tekemään omia juttuja. Mutta ei toivoakaan siitä että itse voisi istua sohvalla lukemassa lasten leikkiessä rauhassa omassa huoneessaan...

Esikoistyttömme oli 1,5-2 vuoden iässä jatkuvasti mustelmilla ja lähes joka viikko kumautti päätään johonkin. Pakastevihannespussilla hautominen osoittautui oivaksi ensiavuksi ;)



Ei noilla pienillä todellakaan ole etäisyyksien taju ja kolmiulotteinen ajattelu kovin hyvin kehittynyt. Eikä pieni lapsi ymmärrä, miten pahasti voi sattua, jos jostain muksahtaa. Jotkut lapset ovat luonteeltaan varovaisempia, toiset taas näitä, jotka kiipeilevät ennen kuin osaavat kontatakaan.