Kuinka kauan parivuotiaan uhma kestää?

isoveli 1v8kk, pikkuveli 3kk

nyt on ollu ehkä viikon verran helpompaa kuin aikaisemmin. En tiedä onko pysyvää, vai onko tämä vaan suvantovaihe, tyyntä ennen myrskyä :)

Isoveli on hirveän temperamenttinen ja alko saamaan kamalia raivareita kun vauva synty. Meillä isi antaa helpommin periksi sille mitä tämä taapero tahtoo, minä en jaksa pelleilyjä, vaan parin mielenmuutoksen jälkeen sanon vaan että nyt istut siinä, piste. Poika tietääkin ettei mulle auta kiukutella ja tottelee minua huomattavasti paremmin kuin isäänsä. Jotain vastaavia " taantumia" meilläkin oli, mutta nyt on taas palattu entiseen. Varmasti aika yksilöllisiä nämä jutut... Luulen, että temperamenttiset lapset sopeutuu kuitenkin paremmin kuin arat. Meillä ainakin oli jopa " yllättävän" helppoa. <kop kop>

Meillä 2v6kk ja vauva 7kk... ja kun vauva syntyi, oli alussa kyllä kuvaamanne kaltaista. Sitten jollain tavalla helpotti, eli osa meni kyllä ihan vauvan syntymästä johtuvaan reagointiin. Sittemmin on vaihtunut uhman ja kiukun kohteet vaan pikkuhiljaa erilaiseksi, mutta ei kokonaan helpottavaksi kuitenkaan. Aina tulee uusia juttuja joista kiukutella. Nykyisin pop on leikkipuiston keinut, jos ne on varattu, kun tahtoisi keinua, alkaa kamala kiukku, ja ulosmeno ja se pukeminen (kesälläkin tarvitsee vähintään kengät...) ja pottailu ja nukahtaminen ja syöminen taas vaihteeksi myös on yhtä tahtojen taistelua. Kun tahtoisi mutta ei haluaisi ja ei osaisi vaikka osaa.. ja kenkä menee väärään jalkaan, tai porkkanat on vääränkokoisia lautasella, niin kiukuttaa ainakin tunnin tai kaksi.. tai jos herää väärällä jalalla, niin sitten kiukuttaa puoli päivää kaikki.



Ehkä se joskus helpottaa, mutta helpottavia tekijöitä on ainakin meillä minimoida ne kiukutteluasiat ennakolta, ja opetella yhdessä niitä uusia vaikeita asioita (kuten kenkien laittoa), kiinnittää huomita muualle, sylitellä, ja ainakaan ei kannata alkaa analysoida ja lässyttää, että " nyt sua vaan väsyttää ja kiukuttaa, voi voi.."



Sanotaan, että ei saisi antaa periksi pompottelulle, vaan tehdä kaikesta huolimatta se, mitä meinaa ja päättää tehtäväksi. Ja pitäisi antaa lapselle sopivasti vastuuta, ei liikaa eikä liika vähän, mutta se on taitolaji se. Myös 2-3 vuotiaat on tosi konservatiivisia, saattaa alkaa kiukutella kaikesta vaan siitä syystä, että mennään ulkona eri reittiä kuin yleensä. Tai laitetaan eri pipo kuin yleensä. Tai jos ei tarvii pukea pipoa laisinkaan jos on 20 lämmintä, ja sen paksun villaisen lempipipon vaan haluaisi puettavaksi tiukasti korville...

Meillä esikoinen oli 1 v 11 kk kun pikkusisko syntyi. Uhma alkoi samaan syssyyn, mutta on ollut mukavan aaltoilevaa - uhmaista paria viikkoa seuraa yleensä 2-3 kuukautta leppoisan rauhallista.



Nyt on kohta kolme vuotta täynnä, ja uhma ei ole kokonaan ohi. Kohtausten voimakkuus on aika eri luokkaa kuin vuosi sitten, mutta toisaalta nykyään kaikesta pystyy keskustelemaan.



Meillä muuten noi " lässytykset" auttavat temperamenttiseen poikaan aivan valtavasti. Just jos kenkä menee väärään jalkaan ja sitä raivotaan lattialla, niin pojalle voi sanoa " Harmittaako, kun kenkä meni väärään jalkaan?" ja raivo muuttuu nyyhkytykseksi, ja poika vastaa tosi nätisti: " Joo, harmittaa." Ei toimi ihan aina, mutta kyllä tosi usein (kunhan vaan osaa oikein arvata harmituksen syyn).

Sen pitemmästä ajasta ei vielä ole kokemusta :)



Siihen, kuka määrää, sanon että äiti. Jos rattaissa on valjaat, niitä kannattaa hyödyntää. Tuttipullosta ei kannata murehtia, sitten kun isommalle saa markkinoitua ajatuksen " isosta tytöstä" ; että se on oikein Hieno Juttu, niin eiköhän pullo jää pienempien jutuksi.

meillä esikoinen 9v eikä uhma ole oikeastaan koskaan loppunut, välillä onneks on ollut helpompia jaksoja, mutten oikeasti usko uhmiksen koskaan menevänkään kokonaan ohi. Meidän junnu joka on kohta 4v, on ihan hirveessä uhmavaiheessa, joka asiasta taistellaan, mitään hän ei anna periksi eikä jousta, ei toimi uhkailu, kiristys eikä lahjonta ja raivareita karjutaan välillä moneen otteeseen päivän aikaan..Että tsemppiä kaikille joilla se uhmaikä on vasta alkanut =)

Meillä poitsu 1v10kk ja uhmailu alko siinä 1,5v:nä ja nyt on oikein nostanut päätään ihan kunnolla. Lähinnä tiivistettynä on just toi et kaikki harmittaa ja ei tiedä itsekkään mitä haluaa. Sen takia onkin niin tärkeää et vanhemmat on ne jotka sanoo mitä tehdään ja pysyvät kannassaan. Se luo turvaa ja pidemmän päälle kuitenkin helpottaa angstia. Tuonikäiselle sopivia valinnan paikkoja on vaikka et kumpi kirja luetaan jne. Mä oon aina " lässyttäny" harmituksia ja kiukkuja sanoiksi ja oon huomannu et siitä on hyötyä. Ja itseasiassa myöhemmin jopa neuvolassa kehoitettiin tekemään niin, koska näin lapsi oppii tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitaan ja näin helpottaa omaa oloaan.

Itse oon huomannu et mitä rauhallisempana itse pystyy pysymään sen helpompaa arki on koska ainakin meillä käy niin et jos ite meen tunteeseen mukaan kun väsyttää niin raivoomisesta ei meinaa tulla loppua ollenkaan.



Toi taantuminen taas liittyy suoraan pikkusisaruksen tuloon ja siihen et lapsi pelkää menettävänsä paikkansa kun on " iso" , ei niinkään uhmaan, mutta tietysti ne yhdessä on varmaan aika mukava soppa.



Tsemppiä vaan meille kaikille isompien ja pienempien uhmailijoiden mammoille :)

Muutamilta jo olet kuullutkin, että jatkuu, jatkuu, jatkuu....

Meillä esikoinen on 11v ja ensimmäinen uhmakausi kun alkoi, ei loppua ole näkynyt. Välillä se vaan hiukan muuttaa muotoaan, mutta pois ei mene.

Selkeät rajat ja lapselle selväksi se, että viimeinen sana on vanhempien. Pienet valintatilanteet tuovat helpotusta, lapsi kokee saavansa itse päättää. Esimerkkinä vaikkapa vaatevalinnat; antaa lapselle kaksi eri vaihtoehtoa, joista saa toisen valita. Samalla linjalla voi mennä monissa muissakin asioissa. Muistaa kannattaa, että kaikissa asioissa lapsen ei kuulu saada päättää mitään, vaan tahto on isän ja äidin taskussa.

meidän esikoisella oli uhma tosi aikasin, eli alko jo puolitoistavuotiaana ja oli loppunut jo hyvissä ajoin ennen 2-vuotispäiviä. Sitten tyttö oli yhtä aurinkoa kaksi vuotta kunnes tuli seuraava uhma, tasan 4-vuotiaana. Pahin vaihe kesti kolmisen kuukautta. Sitten taas seesteisempää kunnes seuraava uhma tuli 6-vuotiaana. On ollut aaltoilevaa mutta nyt tyttö 6v9kk ja aika sopuisa taas, tosin temperamentti ei mihinkään ole hävinnyt.



Keskimmäisen uhma alkoi tämän ollessa n. 1v9kk. Pahin vaihe kesti taas kolme-neljä kuukautta, oli todella raju uhma mielestäni, paljon pahempi kuin esikoisella. Poika on nyt 2v9kk ja tosi sulonen ja kilttikin, toki joskus kiljuu ja huutaa mutta hänet saa useimmiten keskustelemalla rauhottumaan eikä huutoa kestä kauaa. Seuraavaa uhmaa tässä odotellessa...



Kuopus vasta 13kk eikä uhmasta tietoa, muuten vaan tuittupäätyttö ;-)



Eli meidän tapauksissa pahin vaihe on kestänyt sen kolme-neljä kuukautta.

Samaa ihmettelin itse kerran anopilleni ääneen. Hänen vastauksensa kysymykseen, koska uhma menee ohi, oli : Ei koskaan, mutta 18-vuotiaana niille voi sanoa, että muuta pois kotoa :)