Loppuuko vanhemmuus kun lapsi täyttää 18?

Vanhemmuus on elämän mitainen asia.

Mä olen reilu kolmikymppinen ja silti huomaan että äitini huolehtii vieläkin minusta tietyllä tasolla. Tulee sieltä välillä ihan suoraakin huolehtimista. Äitini voi esim. soittaa ja kertoa miten kylmä on ulkona, ja " pistäkää nyt kunnolla päälle, siellä on pakkasta" . Saattaa ihmetellä ja kauhistella jos kuljen takki auki ulkona ym.

Se on huvittavaa, ärsyttävääkin, mutta en voi kieltää sitä että se ei tuntuisi hyvältä.

mutta aikuisen lapsen asioista ei ole enää vastuussa. Voi auttaa ja pitääkin auttaa, mutta lapsella on minusta ensisijainen velvollisuus pärjätä omillaan.



Minusta on mennyt jotain pieleen, jos tarvitsee ihan koko ajan lastenhoitoapua omien lastensa kanssa, asuntoasioissa tai ostattaa isoja lahjoja. Silloin ei kyllä ole lapsi kasvanut aikuiseksi, vaan on epäterveesti ja liikaa vanhemmissaan kiinni.

Koen sen itseäni halventavaksi, epäkunnioittavaksi ja loukkaavaksi.

Mä huolehdin ihan samalla tavalla mun 13-vuotiaasta tyttärestä. Ja uskon että teen sitä vielä silloinkin kun hän on aikuinen.

Sama on pojan kohdalla. Mihin ne huolen tunteet häviäsivät?

Tosin toi nyt oli vaan yksi esimerkki. Mun äiti katsoo mun lapsia, ja tykkää hoitaa heitä. Välillä pyytää heitä itse viikonlopuksi yökylään. Välillä mä olen saattanut pyytää äidiltä lastenhoitoapua. Mutta jos se ei ole äidilleni käynyt, en ole siitä loukkaantunut. Hänellä on oikeus kieltäytyä.

Ei äitiys lopu siihen kun lapsi on täysi-ikäinen.

... vastauksissa esille tullutta tunneköyhyyttä ja individualismin korostamista. Mihin on kadonnut yhteisöllisyys, lähimmäisen rakkaus ja toisista huolehtiminen? Aika monilla oli asenne: jos ei mulle mitään, niin ei sitten muillekaan. Surullista, että omaa auttamisenhalua pidetään palkittavana l. odotetaan automaattisesti jonkinlaista " korvausta" tai kiitollisuutta.



Totta on, että auttaminen ja toisten huomioiminen lähtee ajatuksesta, näin haluaisin itseäni autettavan sekä halusta /tarpeesta olla toisille tärkeä. Muistettava on kuitenkin, ettei kaikki apua /tukea elämässään tarvitsevat pysty (resurssien puutteessa) koskaan korvaamaan läheisiltään saamaansa tukea tai apua, muttei auttaminen tai auttamisen halua tulisi kummuta ainoastaan itsekkäistä syistä.

että joku pitää minua älykääpiönä, joka ei osaa itse katsoa lämpömittaria tai napittaa takkia. Ei sen äidin tarvitse muiden yli kävellä ja pitää kaikkia aivottomina.



5

Olisko sitten niin, että nämä " kaikkien pitää pärjätä itse" - ihmiset ovat kovia ja kylmiä juuri siksi, etteivät ole saaneet tarpeeksi sitä vanhempien lämpöä ja huolenpitoa. Ja sitten yritetään nähdä jotain epänormaalia siinä, että joillakin perheillä on tiivis yhteys vielä lasten ollessa aikuisiakin. Vaikka itse asiassa tämä kahden aikuisen ja heidän lastensa muodostama ydinperhe on historiallisesti todella uusi ilmiö, eikä kyllä mun mielestä välttämättä se paras ratkaisu kaikissa tilanteissa. Joskus tuntuu, että länsimaissa on menty liian pitkälle tässä yksilöllisyyden korostamisessa. Onnistuneen äitiyden merkki tuntuu joillekin olevan se, että on saanut lapsensa pihalle ja mahdollisimman omilleen 18 v ( ja tämä esimerkki on ihan tosielämästä).



pohdiskelee ap ja toivoo vielä lisää keskustelua

molemmat tyttäret ovat " tiiiviissä ja läheisessä yhteydessä" äitiinsä. Ostattivat asunnot ja autot appivanhemmilla, hoidattavat lapsia siellä pitkiä aikoja putkeen, eivät osaa vaihtaa vaippaa tai laittaa edes aamupuuroa konsultoimatta mummoa. Minusta se ON sairasta! Oikeasti. Hävettävää ja sairasta.

mutta sitähän ei teinit käsitä.

Että tehdään lapsi, huolehditaan hänestä 18 vuotta ja sen jälkeen sanotaan hyvästi. Oikeesti onko joku niin sydämetön?



Mun lapsuudenperheessä 8 lasta, minä kuopus (26v) ja vanhin systeri jo yli 40. Faija kuollut, mutta siihen asti kuin eli ja mutsi edelleen kyllä hössöttää ja huolehtii meistä lapsista, ollaan mutsille edelleen kullannuppuja, tärkeitä ja rakkaita.



Kyllä minäkin muutin vanhempien luota 16-vuotiaana omilleni, mutta silloin vanhempien kanssa koimme uuden vaiheen elämässä. Mua alettiin ottaa hieman vakavemmin ja must oli hienoa, että vaikka asuin omillani, niin vanhemmat silti huolehtivat musta ja sitä jatkui vaikka täytinkin 18v.



No jaa... kyllä mun mutsi ostelee vielä juttuja ja saan ns kuukausirahaa kuten myös muut sisarukseni :D Mutta meillä ollaan kyllä hyvin läheisiä ja tiiviisti tekemisissä toistemme kanssa. Sama juttu oli siihen asti kuin vielä isovanhempani elivät, kyllä heidänkin kanssaan oli hyvin läheiset ja tiiviit välit ja kaikki aidosti nauttivat toisten seurasta ja se oli sitä rikkautta, kun on läheisiä ihmisiä lähellä. Sitä ei voi rahalla ostaa, se on jotain kaunista ja koskettavaa.



Nyt kun isä ja isovanhemmat ovat kuolleet, niin sitä osaa ihan eri tavalla arvostaa sen merkitystä miten tärkeää sellainen isovanhemmuus on ja läheiset ihmiset yleensäkin. Kyllähän toisinaan tulee niitä ylämäkiäkin, joilloin elämässä kaikki takkuaa, mutta kun pysähtyy miettimään mikä elämässä on kaikista tärkeintä, niin kyllä se on ne läheiset ihmiset, eikä heitä korvaa mikään.



Kyllä minä odotan sitä hetkeä, kun saan lastenlapsia. Kyllä minä niistä omien nuppujen pienokaisista haluan pitää huolta ja elää elämää heidän kanssaan, olla heidän elämässä aina mukana, vaikka olisin heille mummi vaan...

Onpa tosiaan jotain mitä ei voi rahalla ostaa!