Katoitteko eilisen äiti-dokkarin?

Näin siitä ihan vaan pienen pätkän ja se oli NIIN totta. Joku nainen siinä selitti miten raskausaikana nainen on kaiken huomion keskipisteenä, häntä kehutaan kauniiksi ja hänestä ollaan kiinnostuneita (vauvan takia). Mutta kun vauva syntyy, kaikki huomio kiinnittyy vauvaan, kukaan ei enää edes huomaa äitiä, joskus ohimennen moikataan mutta ei kukaan enää jaksa äitiä kuunnella. Meillä oli ihan just tällasta. Huomattiin miehen kanssa molemmat miten mummot meni päästään pyörälle (ja ovat sitä vieläkin vaikka muksu on jo vuoden) vaikka kyseessä ei ollu ees eka lapsenlapsi. Vieläkin ne tosiaan toitottaa et kukas se sieltä tulee ja samanlaista hössötystä se on ollu alusta lähtien. Tuntuu ihan kuin lapsi olisi jotain valtavan merkillistä, kaikki sen eleet, ilmeet ja liikkeet pitää nähdä, ihan kuin ei tajuttais et se on " vaan" ihminen, ihan tavallinen vaikkakin ainutlaatuinen kuten me kaikki. Mutta me vanhemmat jäätiin heti varjoon kun vauva synty, en vaan minä vaan myös mieheni. Huomattiin et ihan turhaan me omia juttujamme isovanhemmille kerrotaan, ne vaan keskittyy vauvaan. Se tuntui aluksi pahalta ja onhan se vieläkin joskus vähän kummallista. Aikuiskontaktit on äidillä varsinkin joskus kovin vähäisiä ja kun isovanhempia usein nähdään, olisi kiva keskustella ihan järkevästikin mutta keskustelepa siinä sitten, kun mummo kyttää lasta silmä kovana ja seurustelee vaan lapsen kanssa. Ehkä turhamaista valittaa asiasta mutta monesti on tullu itelle sellanen " oompa tosi tärkee" -olo. Kyllä kun mun kavereille on lapsia syntyny, oon silti osannu jutella aikuistenkin juttuja ja oon ollu kiinnostunu ystävästäni ja hänen asioistaan, ei aina vauvoista tarvii jutella. Jännä miten isovanhempien silmissä me iskän kaa ollaaan ihan unohuksissa! Jostain luin joskus kun joku kirjoitti et äiti ei synnytyksen jälkeen oo ees oman elämänsä tärkein henkilö, kun aina vauva menee kaikessa edelle, hyvä että syödä saa ja vessassa käydä mutta sitäkin kovin vauvantahtisesti. Se oli osuvasti sanottu!