Help me!
Tiedän että tää on varmasti aivan normaalia käytöstä 2 vuotiaalle, mutta kun en tiedä enää mitä tehdä ja teenkö oikein!
Eli siis...meillä on sitten ilmeisesti alkanut tuo kuuluisa uhmaikä,hehe! Kaikki on ei, ei nukkumaan ja jos sanonkin sanan " nyt nukkumaan" , alkaa sellainen show että oksat pois, huutaa, raivoaa ja itkee joskus tunnin! Syli ei auta, rimpuilee pois, puhe ei auta, en saa minkäänlaista kontaktia tyttöön! Sitten jos ei saa tahtoaan läpi huutaa itsensä uneen (että tosi kiva huudattaa). En halua antaa periksi pienissäkään asioissa, kun muuten tulee ongelmia sitten myöhemmin. En tiedä johtuuko tämä kaikki siitä, että me ollaan vuoden alussa muutettu uuteen kotiin jossa ehdittiin asua n. pari kuukautta ja sitten meillä alkoi putkiremontti taloyhtiössä ja muutettiin 6 vko pois kotoa sukulaisten ja ystävien luo. Eli elämä on ollut vähän " rauhatonta" . Eli miten te joilla on ja on ollut tämän ikäiset lapset olette toimineet? Olisiko vinkkejä? Välillä menee hermot itelläkin just sen takia kun ei oikein tiedä mitä tehdä ja kun ei saa toista rauhoittumaan. Sen tiedän että huutaminen ei ole hyvä keino, mutta väsyneenä siihen joskus sortuu! Varsinkin nyt kun olen raskaana ja en jaksaisi enää kanniskella rimpuilevaa lasta.
Mutta onneksi tyttö on " normaalisti" aivan ihana ja lutuinen paitsi raivareitten aikana...
Eli antkaa jotain vinkkejä erityisesti illalla nukkumaan menon kanssa!
Kommentit (5)
Kirjoituksestasi ei selvinnyt miten tilanne esim. nukkumaan mennessä on alkanut. Siis tarkoitan, että sanotko vaan yhtäkkiä että nyt nukkumaan? Rutiinit, rutiinit tulee mieleen. Eli tietyt rutiinit joka ilta, jotka johdattaa nukkumaan menoon. Meillä mennään iltapalalle, sitten iltapesulle, yöpuku päälle, sadun luku ja nukkumaan. Yllättävää kyllä, tämä sujuu hyvin, siis nukkumaan meno. Monessa muussa asiassa meillä taistellaan kovastikin.
Älä siis yllättäen lapselle sano että nukkumaan. Minä varoitan muistakin asioista: nyt saat leikkiä vielä vähän aikaa ja sitten lähdetään sinne ja sinne. tms. Ei se välttämättä auta vaan kohtaus tulee, mutta ehkä joskus.
Jos iltapesulle lähtö on vaikeaa (eli haluaisi mennä vielä leikkimään iltapalan jälkeen) voi houkuttelukeinona olla esim. että pääsee tänään suihkuun, tai että näytäpäs miten hienosti osaat sylkeä hammashuuhteluveden tms.
Esikoinen, tyttö, on nyt ollut tuossa ihanassa tahtoiässä suunnilleen vuoden verran, täyttää nyt kolme. Temperamentti on hirmuinen ja neiti on vauvasta lähtien ollut ns. high need -lapsi.
Lapsia on kaksi ja kolmas tulossa, joten kaikenlaista on pitänyt miettiä ja selvittää itselleen, että arki pyörii. Tärkeintä on yrittää pysyä rauhallisena, sillä aikuinen on se kiinteä kallio, johon lapsi voi tukeutua silloinkin, kun pienessä päässä ei oikein pysy homma hanskassa (juu olen itsekin hermostunut lukuisia kertoja toisen tinttaamiseen, mutta ei siitä mitään apua ole, kukaan meistä vaan ei taida olla niin viilipytty, ettei koskaan hermostu yhtään mistään).
Suunnittelu, ennakointi. Kerron lapselle etukäteen mitä on tarkoitus tehdä ja varoittelen hyvissä ajoin, että vielä saat hetken leikkiä ja sitten mennään. Tietyt rutiinit säilytetään kotona, kylässä voi hieman joustaa.
Tuosta periksi antamisesta. Isoista asioista ei pidäkään antaa, koska aikuinen on vastuussa lapsesta. Mutta pienistä asioista voi hyvin antaa periksi, jotta lapsen itsetunto vahvistuu, että hän kokee myös joskus " voittaneensa" jotain. Annan myös lapsen tehdä itse päätöksiä, mutta rajaan vaihtoehdot kahteen tai kolmeen. Tyyliin haluatko laittaa tänään sinisen vai punaisen paidan. Annan osallistua mahdollisimman paljon arjen pyörittämiseen ja touhaamiseen silloin, kun lapsi haluaa.
Toivottavasti näistä vinkeistä on jotain apua. Aurinkoista kevättä!
Eiköhän noista vinkeistä ole jotain hyötyä, ainakin lohduttaa ajatus etten ole yksin!
AURIKOISTA VIIKONLOPPUA KAIKILLE!
Jeps, tuttua on.... Meilläkin keskimmäinen oli juuri tuollainen kun kuvasit!
Todella rasittavaahan se on mutta _yritin_ aina pitää mielessä että pienellä uhmaajalla on vieläkin pahempi olo kuin minulla. Hän ei tiedä itsekään mitä haluaa, ei tiedä onko iso vai pieni.
Muista ne perinteiset eli annat kaksi vaihtoehtoa joista valita (eli älä kysy syötkö puuroa jos " ei" ei ole oikea vaihtoehto). Aina tämä ei tietenkään toimi. Uhmaikä on kaikein huonoin aika myös muuttaa rutiineja eli niin paljon kun mahdollista, pidä rutiinit ihan samoina niin lapsi tietää että maapallo ei tipu radaltaan... (Vaikka siis välillä tuntuu että lapsi juuri niitä rutiinejakin protestoi, hän luultavasti haluaa vain testata kuinka hyvin hänelle tärkeät jutut pysyvät samana.) Yritä itse säilyttää hermosi mutta jos joskus hermot menee niin älä ota liikaa stressiä, lapsi huomaa että sinullakin on tunteet, myös kielteiset.
Itse kun oikeen pahaksi meni niin jätin lapsen hetkeksi itse huutamaan, en mennyt kuitenkaan pois enkä vienyt lasta pois mutta en kiinnittänyt huomiota huutoon. Välillä se auttoi huudon loppumiseen. Joskus poikaa oli esim aivan mahdoton pitää sylissä kun hän puri, potki, rimpuili jne jne jne. Pojan raivotessa kuitenkin sanoin sillon tällöin että rakastan häntä vaikka se tuntuikin menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Paljon voimia, uhmaikä syö kyllä koko perhettä!
Kaikkein tärkeintä mielestäni on itse pysyä rauhallisena. Ja tiedän, että ei ole helppoa. Itse istuin usein lattialla tytön vieressä ja mietin ihan jotain muuta. Olin läsnä, mutta kestääkseni tilanteen,keskityin ihan jonkun muun ajattelemiseen ja yritin " häivyttää" koko huudon taka-alalle. Meilläkin huuto kesti usein puolesta tunnista tuntiin. Kun tyttö sitten oli aikansa huutanut, hän halusi syliin ja asia voitiin puhua rauhassa läpi. Niillä kerroilla, kun itsekin hermostuin, meni tyttö entistä pahemmin lukkoon, eikä raivo meinannut laantua lainkaan. Pikkuhiljaa raivarit lyhenivätkin ihan 5-10 minuutin huutoon. Paitsi tietysti joskus, kun kyseessä oli joku erikoisempi juttu. Nykyään tyttö 4½-vuotias ja saa raivareita enää tosi harvoin. Edelleen kuitenkin temperamenttia löytyy, mutta ilmenee nykyään hieman eri tavoin :-).