APUA! Ei kai 1-vuotiaalla voi olla uhmaa?!

se meilläkin alkoi... ihmeissäni soitin neuvolaan ja meidän terkkari oli sitä mieltä että joillakin se uhma vaan alkaa näinkin aikaisin. Meillä se meni noin kuukauden jälkeen ohi tai lieveni, mutta nyt (tyttö 1,5 v) meillä taas sama meno. Kauhea protestointi = itku ja kiljuminen kun kaikki ei mene oman mielen mukaan tai kun kielletään. Välillä todella rasittavaa... Välillä tuntuu että vaikka tekisi juuri niin kuin tyttö haluaa, niin siitäkin saattaa seurata huutoa. Että ota näistä selvää. Mä kyllä odotan että tyttö oppisi pian puhumaan, niin voisi vähän helpottaa tilannetta kun ymmärtäisi toista vähän paremmin.



Mutta enpä siis auttaa Sinua osaa. Monelta olen kuullut vastaavaa, eli ei tämä ihan harvinaista ole. Tsemppiä!

Eli ikää tasan 1v. ja aika samalta kuulostaa. Lisäksi aina ennen niin hyvin sujunut ruokailukin on saanut uusia piirteitä kun lusikka pitäisi olla omassa kädessä vaikka sillä vain lingotaan ruokaa seinille.

Eli en siis tiedä onko tosiaan uhmaa, mutta samaa olen pohtinut.



Erityisesti tuntuu, että selkeä EI tai muu kieltäminen ärsyttää lasta aivan tavattomasti. Muualle ohjaaminen tms. ei niinkään.



Toivottavasti joku osaa kertoa ollaanko jo uhmaiässä??

Meillä myös, jos ei mennä muksun pillin mukaan alkaa huuto ja lapsi (1v2kk) vetää itsensä kaarelle ja veteläksi...



No, mä teen välillä niin, että yritän kiinnittää huomion johonkin muuhun kiinnostavaan ja toivon että unohtuisi. Joskus toimii ja joskus ei. Välillä kiellän ehdottomasti ja sitten itketään.



Pidän sylissä/lähellä koko itkun ajan. Varsinkin jos sängyssä on tälläinen meininki, niin pidän vaan kättä lapsen päällä (pyllyllä,selällä) ja silittelen niin kauan että rauhoittuu.



Mun mielestä vaan on niin, että kiellettyjä asioita ei saa tehdä ja se pitää jotenkin oppia. Aika nopeesti on loppujen lopuksi oppinut ja tietää jo ettei esim telkkarin virtanappia painella tai hellan nappeja käännellä. Sängyssä ei enää ollenkaan riehuta siinä määrin kuin ennen.



Edellyttää vaan vanhemmilta pitkää pinnaa ja määrätietoisuutta. Kielletyt asiat pitää olla kiellettyjä joka kerta eikä vain silloin tällöin... En siis kannata vapaata kasvatusta =)



T: MrsH

Mulla myös 13 kk:tta vanha taapero ja mietin ihan samaa yksi päivä, että uhmako on jo iskenyt. Luin sitten yhtä lapsikirjaa, jossa kerrottiin, että 13 kk:n iässä taaperot ovat kaikista itsepäisimpiä eli tämä on ilmeisesti (ja toivottavasti) vaan pieni välivaihe, eikä vielä uhmaa.



Vaavuska

Toivoisin, että tämä on todella vaan joku outo välivaihe, eikä uhmaa. Meillä on myös sellainen lisäpiirre pojan käyttäytymisessä, että hän on hoidossa (perhepäivähoito) koko ajan kuin aurinko, kuulemma, eikä mitään vaikeuksia ole siellä. Kotona sitten alkaa räyhääminen. Ja meilläkin juuri pahinta on kieltäminen ja esim. nostaminen jostain mielenkiintoisesta paikasta pois.



En millään voi olla ajattelematta, että jos joka kiukunpuuskaan tarjoan aina syliä ja lohdutusta, niin poika oppii, että hän saa määrätä kaikesta ja isompana vasta sitten onkin ongelmallista. Mutta eilen ja tänään on ollut pakko vaan pitää sylissä ja nostaa pois sängystä ja hoitopöydältä, kun alkoi ihan hirveä rääkyminen, kyyneleet valui eikä se loppunut millään paijaamisella, laulamisella eikä millään.



Meidän ukkeli on myös aina ollut tosi " mamman poika" , eli vierastaja, äidissä riippuja, joka ei lähde kauheasti itse tutkiskelemaan ympäristöään eikä myöskään juurikaan leiki itsekseen. Voisiko luonne vaikuttaa?



No, ehkä tästä selvitään. Kiitos vastauksistanne, luen mielelläni lisää kokemuksia!

Meidän likallamme oma tahto alkoi puskea päätään ennen 1 vuoden ikää. En sanoisi sitä vielä uhmaksi, siitäkin on nyt jo kokemusta (tyttö pian 2v 5kk). Puheen kehittyminen lievensi raivokohtauksia. Tyttö heittäytyi maahan, hakkasi päätään lattiaan, puri ja löi jne. Aivan tarkoituksella meni myös räpläämään tavaroita, jotka tiesi aikuisten tavaroiksi. Meillä ei sylissä pito auttanut (eikä auta vieläkään). Piti vain odottaa, että pahin raivo oli laantunut ja sitten sylitellä ja kysellä, mistä paha mieli tuli. Tietysti estettiin itsensä ja muiden satuttaminen ja se, mikä oli kiellettyä muutenkin (esim. tavaroiden hakkaaminen). Usein tyttö itsekin pelästyi reaktioitaan, homma meni selvästi överiksi. Mutta periksikään ei voinut antaa.



On ihan normaalia, että lapset ovat vieraskoreita. Kannattaa ottaa se kunnianosoituksena: vanhemmat ovat niin läheisiä, että niille uskaltaa kiukutellakin. Tärkeintä on pysyä itse rauhallisena ja näyttää lapselle, että vanhempi handlaa tilanteen eikä pelästy lapsen raivoa. Ja johdonmukaisuudesta ei kannata tinkiä: tietyt asiat on tehtävä, itkun kanssa tai ilman.

turhautumista kun tuon ikäinen ymmärtää jo paljon puhetta mutta ei osaa sitä vielä tuottaa niin harmihan siitä tulee kun ei tule ymmärretyksi.



Meillä myös vajaa 3v. jolla uhma ja se on ihan toista luokkaa eipäs-juupas taisteluineen.

kyllä ne kunnon uhmaamiset vielä antaa odottaa itseään. Muistan kyllä itsekin kun esikoisen kanssa olin ihan ihmeissäni että mikä sille lapselle nyt tuli kun alkoi tulistua joka asiasta, mutta se on vaan se oma tahto, joka nostaa päätään. Nyt kahden kanssa on jo vähän suhteellisuuden tajua, ja kakkosen tahtoiän alkaminen temppuiluineen lähinnä vaan huvittaa, esikoisen kohdalla en ollut ihan yhtä rauhallinen!

mutta kuten edellinen vastaaja sanoikin, varsinainen uhma on jo sitten pahempi juttu: pienemmälle riittää jos saa mitä halusi tai jotain muuta kivaa niin asia unohtuu, mutta uhmaikäiselle ei kelpaa mikään. Eli kun pitää ihan periaatteesta esim. sanoa " EI tuota paitaa päälle" niin ei siinä auta vaikka kaikkia muita vaatteita ehdottaisi. Se EI on ihan periaatteesta vaan, eikä liity mitenkään tilanteeseen. Kun kohtaus menee ohi, niin se eka paitaa kelpaa ihan hyvin.