Miten puhutte kuolemasta?

Joitakin vuosia sitten lähipiirissämme oli yllättävä kuolemantapaus (kolarissa), ja silloin esikoisemme alkoi kauheasti kysellä kuolemasta, ja todella suuri pelko oli se, että minä vain yhtäkkiä häviän. Monena iltana siitä keskusteltiin, ja olisi ollut niin helppo vain vastata kysymykseen " ethän sinä vain kuole" että " en tietenkään" , mutta entäpä jos kuolenkin?? Joten yritin selittää, että kaikki kuolevat, mutta yleensä vasta tosi vanhoina (josta heti kysymys " no kuoleeko mummi ja ukki" ), mutta että joskus tosiaankin käy niin huonosti, että kuolee jo nuorena kuten tälle tuttavallemme kävi. Mutta että jos minulle kävisi noin, niin pojan ei pitäisi koskaan unohtaa, että minä rakastan häntä aivan valtavasti, ja että JOS voisi itse valita, niin olisin hänen luonaan tosi kauan, niin kauan että hän itse olisi jo yhtä vanha kuin mummi ja ukki nyt. Vaikken itse kovin uskovainen olekaan, kerroin että kun kuolee, pääsee taivaaseen, ja että siellä sitten tapaa taas kaikki läheiset, ja lupasin häntä siellä odottaa ja silloin tällöin palata katsomaan miten hänen elämänsä sujuu. Ja että vaikkei hän enää näkisikään minua, niin minä kyllä näkisin hänet, ja voisin vaikka joskus suukon antaa, vaikkei hänellä siitä olisi aavistustakaan. Tuohon poika jotensakin rauhoittui, mutta nyt on tulossa keskimmäinen tuohon vaikeaan kyselyikään. Miten teillä asiat selitetään? Kannattaako lapselle olla täysin rehellinen, vai ehtiikö sitä sitten myöhemminkin tajuta, ettei mistään ole itse asiassa mitään varmaa? Tuntuu vain, että tuollaiselle pienelle on niin lohdullista ajatella, ettei ero ihan lopullinen ole.