Mitä tehdä kun ei enää jaksa?
Heips!
Onko täällä vielä tuttuja???? Toivottavasti moni on siirtynyt plussanneiden osastolle =) No minä en kuitenkaan ole, vaikka olenkin ollut poissa kuulolta vuoden verran. Jokunen tuttu nikki näkyi vielä tuossa selatessani kirjoituksia.
En tiedä miksi lähdin nyt kirjoittamaan, lähinnä kait kysyäkseni teiltä, joilla kanssa vuosia takana tätä tuskaa, miten jaksatte eteenpäin? Päätin vuosi sitten lakata suremasta ja jatkaa eteenpäin, mutta eipä se niin vain onnistunutkaan. Monta hyvää asiaa on ollut ja tulevaisuuden suunnitelmia on, mutta tämä suru vain nostaa päätään aika ajoin.
En jaksaisi enää sura, koska siinä menee niin paljon hukkaan. Ajattelin kokeilla, " olla ajattelematta asiaa" - kuten niin monet viisaina neuvovat. Nyt on oltu " ajattelemaata" vuosi ilman mitän muutoata. Tästäkö piti olla jotain hyötyä? Hassu juttu eipä vaan auttanut " mutta kun ei kannata ajatella niin kyllä se sitten onnistuu" - eipä ole onnistunut. Mitäköhän näillä viisailla on seuraavaksi neuvoksi antaa? Ja kun todella on oltu ajattelematta, siis aivan todella. Ilman mitän tulosta. Pakkasessa on olkia, mutta eipä huvota nostaa toivoa enää, koska pettymykset alkavat olla niin raskaita. Melkein viisi vuotta on tässä nyt ryvetty....
Olen onnellinen jokaisen puolesta joka hoidoista saa avun. Ihan jokaisen. Kunpa jonain päivänä kaikki saisivat- taitaa olla toiveajattelua. Miten nousta tästä suosta? Jalat tuntuvat vajoavan yhä syvemmälle, ja taas vaan syvemmälle. Ihmiset kaikoavat ympäriltä, jää jäljelle vain pelkkä tyhjyys.
Kommentit (20)
Hei, emme ole " tuttuja" entuudestaan, mutta tuosta jaksamisesta halusin kirjoittaa. Mun tilanne on se, että useita tuloksettomia inssejä takana ja ollaan ivf-jonossa. Mitään selittävää vikaa ei ole löytynyt.
Mies eilen kysyi, että olenko varautunut siihen, ettei lasta ehkä koskaan tule. Sanoin, että olen kyllä ajatellut asiaa, mutta en tiedä miten kykenen siitä selviämään.. tuli tosi yllättäen miehen kommentti, koska hän on tähän asti ollut aina se tsemppaaja ja luonut uskoa. En tosiaan tiedä, miten jaksan, jos todetaan jotain sellaista vikaa mille ei ole mitään tehtävissä. No toisaalta turha murehtia etukäteen.
Toisena päivänä jaksan paremmin ja toisena huonommin. Päivät, jolloin joku ystävä ilmoittaa raskaudestaan, on pahimpia.
Moi Possukka!
Huomasin viestisi, kyllä tämä odottaminen tuntuu tosiaan pitkältä, sinullahan se suunnittelukäynti kohta onkin. Toivottavasti pääsette nopeasti hoitoihin. Meille tuo NKL on nyt ainoa vaihtoehto, ei voida laittaa noin 2000 euroa hoitoon.
Mulle tuli muuten naikkarilta yks päivä kirje, että aikaani on siirretty tunnilla. Vähän jo säikähdin, että onko ajankohtaa siirretty eteenpäin. Huh.
Kirjotettiin just samalla sekunnilla näköjään! Oon taukoillu vähän, koska alkanut olee viime aikoina niin paha olo tästä odottamisesta, pakko on yrittää ajatella jotain muuta. Mutta nyt kun mies on radalla kavereidensa kanssa ja yksin olen kotona, niin täällä mä selailen kaikkia mahdollisia sivuja läpi. On tämä rankkaa...
jaksamista teille molemmille!
Hyvä ettei sitä käyntiä siirretty enemmän. Joo kohta meillä käynti, vihdoinkin...
Onpas telepaattista : ) tuli kahdesti samalla sekunnilla. Joo, no ei ole onneks vielä siirretty aikaa eteenpäin, ei haittaisi, vaikka aikaistettaisiin koko käyntiä.
Hei Possukka ja Johanna75!
Mukavaa kun jaksoitte lukea melankolisen viestini. Toivon teille hoitoihin kaikkea yvää. Meilläkin mies liikenteessä ja siksi ehdin murhettua täällä yksinäni. Vuosi on mennyt melko hyvin, mutta tämä joulun tulo tosiaan nostaa taas asiaa pinnalle melkoisesti. Olin ennen oikein superjouluihminen, mutta viime vuonna kaikki muuttui. En jaksanut edes joulukortteja laittaa ja haluisin matkustaa jouluksi pois mieheni kanssa. Emme kuitenkaan matkustaneet. Meillä kotona varsin vahvat jouluperinteet. Siksikin joulun aika rankaa, koska haluaisin nauttia joulusta, mutta se vain on niin vaikeaa, koska jouluon kuitekin lasten juhla. Toki aikuistenkin, mutta lapset liittyvät siihen niin olennaisesti, että väkisin tulee surku......
Jaksamista teille molemmille =' )
-sykerö
Hei !
Tekstisi oli sisällöltään kuin omista ajatuksistani, on tosiaan aika vaikeaa välillä löytää tsemppiä tähän yrityspuuhaan. Meillä tuli myös viisi vuotta yrittelyä täyteen..se on pitkä aika. Ollaan sitä oltu ajattelematta, ja yrittämättä..mutta näissä vuosissa ajattelun lopettaminen tuskin yksin auttaa...harmi, se oliskin aika helppoa, jos siitä avun saisi. Mutta kait sitä toivomalla hulluun ihmeeseen jaksaa eteenpäin, ja tapahtuuhan niitä ihmeitäkin, toivottavasti hyvin monelle täälläkin :)
Näitä tunteita on vaikea kavereille puhua koska ei kukaan sellainen voi ymmärtää kuka ei ole lapsettomuudesta kärsinyt, vaikka kuinka yrittäisi. Sitä jotenkin yrittää olla positiivisempi kuin onkaan kun puhuu kavereille asiasta, en tiedä miksi. Jonkunlainen defenssimekanismi varmaankin kun pelkää että jos kunnolla puhuu asioista niin ratkeaa ihan totaalisesti, mikä ei varmasti kavereita haittaisi mutta kuitenkin.. onneksi täällä löytyy aina ymmärrystä, se on ihana asia. Miehen kanssa pyrin suht vähän puhumaan asiasta koska hän ottaa sen aika rankasti koska vika on hänessä. En edes ajattele asiaa koskaan niin, tämä on meidän yhteinen ongelma ja yhteinen suru, ihan sama kummassa se vika on, mutta hän toki pitää tätä tilannetta omana syynään, vaikka kuinka yritän sanoa ettei hän tätä tahalleen tee, jos asiaan ei voi vaikuttaa koska se on syntymästä asti niin ollut, niin ei se voi olla silloin kenenkään syy.
Pitäisi tästä varmaan yrittää mennä sängyn puolelle koiran viereen, mutta on niin vaikea mennä nukkumaan kun mies ei ole kotona, en osaa yhtään nukkua yksin=) Silmät ihan sikkuralla jo netissä surffailusta.
Tsemppiä teille kaikille tulevaan, palaillaan taas kirjottelemaan yön tunteina joskus kun miehet on iltaa viettämässä! =)
Voisin pohtia asiaa psykologian kannalta vähän sitä lukeneena..
Ihmisellä on tarve jankata asioita, eli ikävät asiat palaavat mieleen
kunnes niitä on käsitelty tarpeeksi (ei siis välttämättä koskaan).
Kyse on ihan normaalista reaktiosta mitä ei todellakaan kannata
alkaa yrittää unohtaa.
Lapsettomuus on aika rankka paikka ihmisen minä-kokemukselle.
Lapsuuden haaveet ovat olleet perhe-elämä, omat lapset, nyt
sitä ei sitten olekaan mahdollista saada, ainakaan helposti.
Miehelläsi on ihan normaali ajatus alkaa hakea ns. realistista
näkemystä piinaavassa tilanteessa ihan oman psyykensä takia.
Itse olen joutunut saman paikan eteen ja se tuntuu oikeastaan
helpottavalta: en tarvitse enää kuvitella, että kaikki menisi hyvin.
Ajatus haaveen unohtamisesta uskotaan auttavan lapsen saamiseen
siltä kannalta, että psyyke on niin selvässä yhteydessä ruumiiseen.
Psyyke voi vaikuttaa jopa hormonitoimintaan. Ehkä joillakin tuo on
toiminut.
Emme kuitenkaan voi hypätä vaiheesta toiseen selviämättä
toisesta. Surutyö lapsettomuudesta on tehtävä, sille ei voi mitään.
Jaksamisia.
Nimesi kuullostaa tutulta, terve vaan :)
Tuoresiirto ja 2 PASia takana, viimeinen tärppäsi. Iloitsimme heikosta plussasta, jouduimme pettymmän sillä varhaisessa vaiheessa meni kesken:(
Luulen että etenimme liian nopeasti. Multa poistettiin munatorvi, jonka jälkeen sitten hyvin nopeaan tahtiin IVF-hoidot aloitettiin. Hoidot olivat rankkoja, liian rankkoja...
Nyt on taukoa pidetty 1,5v ja Tammikussa PAS.
Lohdutuksena minulla on karvaiset lapseni, joista nuorin ens viikolla 5kk. " Shetlanninlammaskoiraa 7 ja 3v ja Lyhytkarvainen Colliepentu...
Enpäs muista, ollaanko tuttuja. Minä pyörin täällä noin vuosi sitten. Nyt viimeisestä hoidosta tulee pian vuosi. Kuten huomaat en päääse tästä palstastakaan kokonaan irti. Olen kuitenkin hengissä ja taas masennuslääkkeillä jaksan tosi hyvin. Minullahan kuoli äitikin vuosi sitten. Kai tuo asia todisti sen, ettei kaikkiin asioihin pysty elämässä vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Minulla alkaa olla lopputyö tietojenkäsittelytieteen sivulaudaturista lopuillaan ja töissäkin jaksan taas ihan hyvin. Mutta joka kuukausi edelleen toivon ihmeen tapahtuvan.
Voimia kaikille jaksamiseen.
Monette
Olen tällä palstalla uusi. Olen lueskellut vauvakuume-palstaa, mutta kaipa mun on siirryttävä tälle puolella. Yritystä on takana vasta 1,5 vuotta ja ikää on 30 korvilla. Ollaan Väestöliitossa tutkimuksissa parhaillaan. Sen verran tiedän jo, että miehessä ei ole vikaa, siittiöt ovat erinomaisessa kunnossa. Joten jos jostain on kiinni, niin minusta (tai sitten huonosta säkästä ajoituksen kanssa).
Mulle tämä asia on välillä tosi raskas, välillä unohdan sen. Tai no, en tosiaankaan unohda, mutta ajoittain se vaimenee hieman. Mun on hirveän vaikea jakaa tätä asiaa edes lähimpien ystävien ja perheeni kanssa. Vähättelen heille asiaa ja leikin ylireipasta . Annan jopa ymmärtää että " ihan sama, jos ei lapsia tule niin ei sitten." Oikeastaan ajattelenkin niin, mutta en ehkä yhtä " reteesti" kuin annan ymmärtää. Hieman vaikea selittää nyt mitä tällä tarkoitan...
Mun on ihan valtavan vaikea suhtautua raskaaksi tuleviin tuttaviini, ja verhoan sen välinpitämättömyyteen. Ainoastaan mun mies näkee, miten vaikeaa tämä asia on mulle oikeasti ja miten itkeä vollotan kuukautisteni alkamista.
Mua ihan oikeasti inhottaa surra tätä asiaa, sillä mä koen sen oman elämäni haaskaukseksi. Mä inhoan myös sitä, että mä en voi olla ajattelematta asiaa. Mä mietin sitä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja se tuntuu raskaalta ja ahdistavalta.
Mua on totuttu pitämään vahvana ja reippaana ihmisenä, joka ei vähästä säikähdä. Siitä roolista on tullut riippakivi, joka estää mua näyttämästä tunteitani.
Toisaalta sitten taas koenkin, ettei tämä asia kuulu kenellekään ja ettei mun ole mikään pakko siitä tilittää kaikille. En puhu asiasta edes äitini kanssa, joka kuitenkin on itselleni tosi läheinen. Hän kyllä tietää, että haluaisimme lapsen.
On helpottavaa huomata, että en ole yksin asiani kanssa. Siltä tosin tuntuu, kun katsoo tuttavapiiriäni: kaikilla on lapsia ja kaikki tulevat sormennapsautuksestakin raskaaksi. Paitsi minä.
Onnea meille kaikille tällä tiellä!
t. Sarimari
Täälläkin tuntuu jaksaminen jo mahdottomuudelta. Takana monta hoitoa, monta niistä on keskeytynytkin. Tiellämme on jo melko käsittämättömiä vastoinkäymisiä. Lapsettomuutta ollut yli kolme vuotta.
Enää yksi hoito on jäljellä. Jaksaminen on aivan nollilla. Ystävät vähenevät, koska en jaksa hoitaa suhteita. En jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä. Monille en ole antanut edes tilasuutta ymmärtää, koska olen kertonut vain lähimmille ystävilleni. Tuttavapiirissäni riittää lapsiperheitä, pahimmat äidit jopa muistavat ihmeellisen usein kehua omalla hedelmällisyydellään " kun kolmaskin tuli jotta napsahti vaikka oikeastaan vasta suunniteltiin" . Kiinnostava keskustelunaihe, eikö.
Töissä jaksan juuri ja juuri käydä. Alakin on sopivasti tullut valittua lasten parista ja tottakai joku työkaverikin on aina raskaana. Siitäpä sitten riittää keskustelua kahvihuoneessa. Näyttelijänlahjani ovat kyllä kehittyneet jos jotain hyvää halutaan hakea.
Tuleva joulu ahdistaa niin kovin, etten tiedä miten kestän. Aiemmin meilläkin jouluja odoteltiin ajatellen että ehkä ensi jouluna on jo vauva tulossa tai olemassa. Ostelen paketteja kummilapsille ja vauvaonnittelukortteja lapsen saaneille ja mietin onko tässä mitään järkeä.
Helsinginsanomien nettisivujen etusivulla oli viikolla otsikko " äiti jäi auton alle" . Niin, kyseessä oli äiti. Entäpä jos se olisin ollut minä. En varmaan olisi edes päässyt otsikkoon. Ketäpä oikeastaan kiinnostaa ihminen jolla ei ole lapsia tai ihminen joka ei ole lapsi. Yhteiskunta muistuttaa arvottomuudestani säännöllisesti.
Olemme olleet hoidoissa niin kiivaassa tahdissa, että lääkärikin on yrittänyt vihjailla tauon olevan ehkä hyväksi. Itse olen ajatellut, että tauko ahdistaisi siinä missä hoidotkin, koska lapsettomuus se on joka minua masentaa. Ehkä tämän ketjun kirjoitus siitä, ettei lapsettomuutta pääse pidemmälläkään tauolla karkuun, rohkaisee minua uskomaan että olen oikealla tiellä. Pidetään vauhtia ja sitten on kaikki ohi. Ehkä tätä sitten vihdoin pääsee työstämään, kun ei tule sitä toivoa ja sen kautta pettymystä ja taas on ikäänkuin suru aloitettava alusta.
Eilen ihmettelin miehelle, että mitä jos se viimeinen hoito onnistuukin. Tuleeko minusta joskus taas se iloinen ihminen, joka ilahtuu saadessaan kutsun vaikkapa juhliin nykyisen pakokauhun sijaan. En tahdo edes muistaa millainen olinkaan ennen. Olen muuttunut aivan täysin tämän kidutuksen myötä. Ihmisten näkeminen on yhtä teatteria.
muistan nikkisi, olen itsekin täällä pyörinyt kolme vuotta, lapsettomuutta takana neljä vuotta. Viime keväänä iski aivan kamala väsymys koko tähän asiaan. pihamaata olen aina aiemmin laittanut innolla, nyt sai kesäkukat jäädä kauppaan ja nurmikko rehottaa. Takana on kolme tuloksetonta IVF hoitoa, ja nyt todella tyhjyys, tämäkään ei auta. Jouluaika on kamlaa, haluaa olla perheen parissa, sinne kokoontuu lähisuku. Samalla kuitenkin oma sydän vuotaa verta tyhjyyden tunteesta, varsinkin kun vetäydymme levolle miehen kanssa taas kerran kahdestaan jouluaattoiltana. Sitä alussa jotenkin jaksoi toivoa, että ensi vuonna meitäkin on kolme.... Pikkuhiljaa on siitä haaveesta pitänyt päästää irti. Meilläkin oli ajatuksena lähteä ulkomaille jouluksi, mutta nyt syksyllä on mieli virkistynyt, kai olen vihdoin voinut hyväksyä kohtalon. Surullinen ja haikea olen edelleen, mutta se pahin suru, joka lyö polvilleen ja saa haukkomaan ilmaa, on onneksi väistynyt. Minulle voimanlähteiksi löytyivät harrastukset, oman miehen tuki ja työ.
Jaksamista sinullekin ja kaikille muille jotka ovat lapsettomuuden joutuneet kohtaamaan!
Erityisesti Karelia77:n teksti kosketti mua. Varsinkin se juttu helsingin sanomien otsikosta. " Ketäpä oikeastaan kiinnostaa ihminen jolla ei ole lapsia tai ihminen joka ei ole lapsi. Yhteiskunta muistuttaa arvottomuudestani säännöllisesti."
Mulla ainakin olot menee kierron mukaan... varmaan johtuu siitä, kun tää kaikki hoitojuttu on meillä vasta alussa. Jos olis ollu pitempään hoidoissa,niin paha olo jakautuis varmaan vielä tasasemmin koko kuukaudelle. No mut kuitenkin... nyt on melko kohtuullinen olo, mutta oottakaahan kun menkat alkaa. =/ En halua edes ajatella.
Nyt on vielä onnekas olo. Hoidot alussa ja parhaimmat ystävät ja lähimmät sukulaiset jaksaa tsempata ja olla tukena.. mutta entäs jos tämä jatkuukin tosiaan vaikka sen 3 tai 5 vuotta. Varmasti väsyyvät hekin. =( En haluaisi olla kenenkään taakkana tai murheena...
Tämmösiä ajatuksia tällä kertaa.
Muistan nikkisi aikojen takaa, itse palstailin silloin eri nikillä. Meille viiden vuoden odotus lopulta toi sen oman rakkaan nyytin - jo yhden vuoden uhmaansa huutavan taaperon ;)
Tiedän kuitenkin, miltä tuntuu tolkuttoman pitkä odotus. Pettymykset toistensa perään. Toiveiden ja itkujen vuoristorata.
Itse mietin jaksamisasiaa niin, että se vain on pakko. En halua luovuttaa. Kaikki keinot on kokeiltava ja vasta lopuksi nieltävä, mitä tuleman pitää. Tuo sitkeys onneksi palkittiin, mitä jos olisimmekin luovuttaneet vaikka kolmen vuoden yrittämisen jälkeen... Johonkin on kuitenkin määriteltävä takaraja yrittämiselle, hoidoille - omalle jaksamiselle. Tuota rajaa ei voi määrittää kukaan ulkopuolinen.
Lapsettomuudella on myös kääntöpuolensa. Laiha lohtu; tiedän, mutta silti. Mahdollisuus panostaa elämän muihin osa-alueisiin: parisuhteeseen, harratuksiin, työhön, kotiin. Näistä jostain myös pitäisi löytyä se voima, jonka avulla jaksaa taistelun lapsettomuutta vastaan. Tai sitten hyväksyy lapsettomuuden.
Hyvä lääke on myös vertaistuki - siitä kiitos Sinullekin.
Voimia ja jaksamista! Piparintuoksuista jouluhössötystä :)
Huoh, lueskelin tätä ketjua ja haluaisin herättää keskustelua siitä miten saada parisuhde pysymään kasassa tämän lapsettomuushoitohöykytyksen keskellä.
Ollaan oltu vuosi lapsettomuushoidoissa ja elämässä on ollut muutakin mylläkkää mm. työrintamalla. Viimeinen raja mulla tuli vastaan pari viikkoa sitten kun suunniteltu PAS jouduttiin lykkäämään ensi helmikuulle klinikan aikataulujen ja mun kiertoni yhteensopimattomuuden takia!
Meillä alkaa olla sellainen tilanne että yritän olla näyttämättä suruani puolisolleni. Hän alkaa olla niin ahdistunut että vaan tiuskii ja tölvii, mikä tietysti vielä pahentaa minun oloani.
Tuntuu että koko yhteiselo alkaa olla harmaata mössöä josta on enää mahdotonta erottaa sitä mikä hankaluus johtuu mistäkin.
Miten te kestätte ja jaksatte? Miten puratte näitä pelkoja ja ahdistavia tunnelmia parisuhteessanne?
vix11 kirjotti parisuhdejutuista...
Meillä on tää " virallinen" lapsettomuus aika alussa vielä, joten en osaa kertoa kokemuksia pitemmältä ajalta... Mut meillä ainakin on vielä toistaseks menny ihan hyvin ja ollaan pystytty puhumaan lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä tunteista. Paljon on varmaan vaikuttanu sekin, että oon kirjotellu paljon asiasta kauempana asuville äitelle, siskolle ja kummitädille. Niin en oo sitten niin kauheesti kuormittanu miestäni.
Mä uskon, että jos välit on kovin tulehtuneet tai huonossa kunnossa, niin kannattais harkita vertaistukiryhmään menoa tai sit esim. väestöliitolla on terapeutteja vastaavia tilanteita varten. Oon ainakin itte miettiny niin, että jos tää lapsettomuus alkaa kovin pahasti meijän parisuhteeseen vaikuttamaan (negatiivisesti), niin kyllä ehdottaisin miehelle, että mentäis juttelee terapeutille tai käymään vertaistukiryhmässä. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla!
Mä uskon,että lapsettomuuskriisin keskellä parisuhdeongelmiin auttaa aika samat asiat kuin muidenkin kriisien ja ongelmien keskellä. Esim. väestöliiton sivuilta voi saada vinkkejä; http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/.
Tsemppiä sinulle ja miehellesi, ja rohkeutta puhua avoimesti ja rehellisesti asioista ja tunteista! Toivottavasti saatte käännettyä parisuhteenne suunnan hedelmällisempään suuntaan. =) Voimia!!
Hei!
Käyn tällä palstalla vielä satunnaisesti, meillä yksi melkein 5 v. biolapsi (poika), sen jälkeen 4 tuloksetonta ICSI-hoitoa (viimeinen 6/2005). Jo hoitoihin lähdettäessä päätin, etten halua pilata loppuelämääni ja mielenterveyttäni tällä asialla ja jäädä ' kehäraakiksi' eli juuttua vuosikausiksi hoitoihin ja loputtoman yrittämisen ja pettymisen kehään, joten päätin, että enintään 5 koeputkihoitoa tehdään ja sitten on myönnettävä tosiasiat. Ikäni vuoksi (hoitojen alkaessa 38 v.) halusimme edetä myös hoitojen kanssa mahdollisimman nopeasti, eli nuo 4 hoitoa tehtiin 1,5 vuoden sisällä. Eli otin lapsettomuushoidot ikäänkuin projektina, jolla on selkeä alku ja loppu. Toisen epäonnistuneen hoidon jälkeen aloin miettiä muita vaihtoehtoja saada lapsi (meidän tapauksessamme siis sisarus biolapsellemme) ja ryhdyin tosissani tutkimaan ja selvittelemään adoptioasioita. Ajatus siitä, että loppujen lopuksi saamme ihan varmasti vielä sen toisenkin lapsen antoi voimia hoitojen aikana ja erityisesti siinä vaiheessa, kun totesin, että hoidot eivät meitä auta.
Lapsettomuuden suru on surtava, mutta haluaisin rohkaista kaikkia miettimään myös muita vaihtoehtoja eli lähinnä adoptiota. Uskaltakaa päästäkää irti biolapsen toiveesta, jopa vauvahaaveista. Älkää tyytykö elämään ilman lapsia, koska lapset ovat tosi tärkeitä. Tutustukaa vähän isompiin lapsiin ja huomaatte, että leikki-ikäiset lapsetkin ovat aivan ihania. Itselleni kävi juuri näin sitä mukaa, kun biolapsemme on kasvanut, sillä hänen myötään olen saanut tutustua moniin ihaniin leikki-ikäisiin ja olemme saaneet lapsemme kautta useita uusia ystäväperheitä. Ainakin minun on ollut yllättävän helppo päästä irti vauvahaaveista ja alkaa toivoa vain lasta, olipa hän sitten vaikka 3-vuotias. Loppujen lopuksi se vauva-aika on niin lyhyt, lapsuutta kestää sentään yli 10 vuotta!
Meidän tapauksessamme vaihtoehto on kansainvälinen adoptio eli meille tulee parin vuoden kuluttua noin 3-vuotias poika Venäjältä. Olemme aloittelemassa adoptioneuvontaa lähiaikoina ja pyörin nykyään adoptiopalstoilla. Minusta on aivan ihana ajatus, että poikamme on jo syntynyt ja vieläpä ihan tuossa naapurimaassa. Jokainen päivä vie meitä pikku hiljaa lähemmäs häntä, ja jonakin päivänä, todennäköisesti alkuvuonna 2008, saamme hakea hänet kotiin. Sitä odotellessa nautin elämästäni tässä ja nyt. Ai niin, vuodenvaihteen jälkeen aloitan venäjän kielen opiskelun, parissa vuodessa saavutan varmasti hyvinkin 2-3-vuotiaan kielitason :D
Meillä lapsettomuutta takana " vasta" puolitoista vuotta ja hoitojen alkutaipaleella vasta menossa. Silti on tosi epätoivoinen ja ahdistunut olo, tuntuu että elämä on pelkkää odottamista ja odottamista... tämä syksy on ollut muutenkin tosi rankka, töiden yms kannalta, joten tuntuu ettei enää jaksa yhtään vastoinkäymistä. Pelottaa hoitojen aloittaminen jo etukäteen kun tiedän että jos ei toivottua tulosta tule, niin se tulee olemaan ihan mielettömän rankkaa.
Jouluaika on jotenkin pahinta, kesällä meni hyvin kun pystyi olemaan mökillä ja istumaan terassilla ja muutenkin oltiin koko ajan menossa, mutta nyt muistuu mieleen ne viime joulun ajat kun miehen kanssa kynttilänvalossa istuttiin iltaisin ja puhuttiin meidän tulevasta vauvasta ja kuinka varmasti ensi jouluna on vauva tai ainakin tuloillaan pian. Oli ihana olo kun mietti tätä joulua ja ihania rauhallisia hetkiä pienen perheen kanssa. Mutta kun ei niin ei, nyt ei uskalla toivoa ensi jouluksikaan yhtään mitään.
En edes osaa kuvitella miten rankkaa sinulla on, miten rankkaa on kun hoidotkaan eivät auta ja tulee pelko että saako koskaan omaa vauvaa. En edes halua kuvitella, koska se surun tunne on jotain niin musertavaa. Voin vaan kuvitella kuinka sitä erkaantuisi kavereista vähitellen kun ei kestä kun muut lisääntyy ympärillä.
Mutta ei voi elämää hukata vaikka vauvaa ei koskaan tulisikaan, niin se vaan on pakko ajatella. Ja pakko pitää toivoa yllä että joskus se oma nyytti vielä tuhisee siinä vieressä. Toivon sulle ja miehellesi kaikkea hyvää ja paljon rakkautta elämäänne, kyllä se aurinko välillä risukasaankin paistaa (ei kovin kaunis vertauskuva, pahoittelen), ja elämä yllättää iloisesti silloin kun sitä vähiten odottaa.