Vajaa 3 vuotiaan uhma... Kertokaahan ja neuvokaa!
Lapsi täyttää kesällä kolme vuotta ja on todellisessa uhmaiässä nyt,mitään ei tottele eikä usko.Heti aamulla alkaa itku ja raivarit jo ajatuksesta että pitäisi pukea päälle tai syödä aamupalaa,kieltäytyykin ruokailusta järjestelmällisesti.Joka kerran kun lähdetään ulos vaikka kauppaan alkaa sama kamala rumba sen pukemisen kanssa ja loppujen lopuksi uhkailujen ja itkujen jälkeen väsynyt perhe pääsee kotiovesta ulos..Meille syntyy lähipäivinä vielä vauva ja oikeasti mietin millä ihmeellä selviän kahden lapsen kanssa kotona ilman hermoromahdusta.Viikonloppunakin ajattelin että mennään ulos kun aurinko paistoi,oli ostettu uudet ämpärit ja lapiot ja minä suorastaan pursusin hyvää mieltä jonka neiti sitten raivoamisellaan sai lannistettua eikä päästy ulos kun ei vaatetta saanut pukea päälle.Tulisipa jo kesä eikä tarvitsisi kuin kengät vetää jalkaan ulos lähtiessä.Minkälaista uhma-aikaa teillä on vietetty ja miten olette " selviytyneet" siitä? Neuvoja otan mielelläni vastaan,meillä menee muuten hyvin mutta kun minä tai tytön isä pyytää tyttöä tekemään jotain(syömään,pukemaan,iltapesulle,hampaanpesulle jne...)homma lähtee käsistä.
Kommentit (6)
Vinkkinä voin antaa ensinnäkin, että antakaa lapselle lupa uhmata! Sehän kuuluu asiaan vaikka raskasta onkin... Toiseksi: lasta ei pyydetä tekemään mitään vaan vanhemmat vain yksinkertaisesti ilmoittavat, että nyt puetaan ja mennään ulos/syödään/mennään nukkumaan. Eräänkin kerran meillä on myös puettu lasta hikihatussa aivan väkisin jos homma ei muuten ole luonnistunut. Tähän voin vihjeenä kertoa, että eri lasten laulujen lauluskelu painimisen yhteydessä rauhoittaa ainkin minua jos ei välttämättä aina lasta... Itse kirjoittelin jokin aika sitten myös kun uhmakas vajaan kolmen vuoden ikäinen tyttäreni ei usko kerta kaikkiaan mitään. Mutta nyt olen löytänyt meille sopivan linjan ja kaikki sujuu jo paljon paremmin! Eli punaisena lankana on että minä päätän, ja näin myös tapahtuu. Ei se helppoa ole, mutta minua se on ennen kaikkea auttanut, kun on saanut itselleen taottua päähän, että tämä " elämän tuska" kuuluu tähän vaiheeseen, ja minun on äitinä luotsattava lapsi tämän vaiheen läpi. Ja tähän siis kuuluu se, että äiti kyllä tietää mitä milloinkin kuuluu tehdä ja mitä ei.. Ja tietenkin täytyy myös muistaa vahvistaa niitä lapsen positiivisia puolia eli tarttua myös niihin hyviin hetkiin yhtä innokkaasti kuin niihin ei toivottuihin. Kyllä se siitä, usko pois! Lapsenne tarvitsee teitä nyt joten muistakaa antaa myös paljon syliä ja aikaa. Hyvää kevättä!
Tuttis
Toivottavasti tuo minun viestini ei kuulosta siltä, että meillä tungetaan ruokaa väkisin naamaan tai lapsi sidotaan sänkyyn tai jotain muuta karmeaa..... Meilläkin tietyt asiat jää useimmiten tekemättä (syöminen on meilläkin todella hankalaa) mutta meillä on ruoka-aika tiettyyn aikaan ja jos silloin ei ruoka maistu niin se kyllä varmasti maistuu sitten seuraavalla aterialla... Eli meillä suostuttelu on aika vähäistä.... Mutta meillä arki etenee aika hyvässä hengessä nykyään, eikä siinä ole mitään viitteitä diktaattori-ilmiöstä =) Meillä vain äiti on se joka päättää ja eri mieltäkin saa olla.. Ja monesti ollaankin. =)
samaa tässä olen mietiskellyt, että miten tätä jaksaa. itse olen raskaana ihan alkuvaiheessa ja väsymys ja pahoinvointi on niin kova, etten millään jaksa jatkuvaa vastustelua, raivoamista ja marinaa. yleensä teen niinkuin tuossa joku neuvoikin, että en huomioi vastustelua, mutta se ei meillä kyllä juuri koskaan tepsi niin että poika sitten tekis jotain. jos esim . sanoisin, että lähden sitten yksin ulos tms, poika jäis mielellään yksin sisälle. samoin, jos jättää yhden aterian syömättä, ei todellakaan välttämättä syö seuraavallakaan aterialla jos ei satu oleen sillä tuulella.
pukeminen meillä on ollut jo kauan pakkoa. itse poika ei pue mitään ja vastustaa pukemista muutenkin. jos en pukisi väkisin, emme pääsisi koskaan minnekään.
jaa-a. saas nähdä mitä tähän keksii..
Aikuisenhan se kaapin paikka on näytettävä. Yritän kuitenkin aina " ennakkovaroittaa" lasta siitä, mitä pian/seuraavaksi tapahtuu. Eli sanon esim., että " 5 minuutin päästä lähdetään" ja vielä " parin minuutin päästä lähdetään" . Näin lapsi saa aikaa lopetella leikkinsä ja valmistautua ajatukseen eivätkä lähtökäskyt tule täytenä yllätyksenä.
Annan usein lapselle (näennäisiä) valinnanmahdollisuuksia: " kumpi pipo laitetaan?" eikä vain " laitetaan pipo" (en missään nimessä kysy: " laitetaanko pipo?" koska vastaus kaikkiin kysymyksiin on aina " ei" ;-)
Syömäänhän ei voi pakottaa. Ajattelen, että syö sitten kun on nälkä (kuitenkin vain ruoka-aikoina).
Eli aikuinen päättää, lasta ei pyydetä vaan kehoitetaan. Lapselle varoitetaan hitusen etukäteen (ihan aina ei mahdollista) ja annetaan päätettäväksi pieniä asioita (juuri tyyliin kumman värinen pipo puetaan tai syötkö kurkkua vai tomaattia ruoan kanssa jne.). Sitten jos lapsi ei usko, niin asia tehdään kuitenkin esim. ulos lähtöä varten puetaan vaikka pakolla, ruokapöytään ainakin tullaan, viedään sänkyyn jne. Tietenkin aikuinen voi miettiä onko asia kuinka tärkeä ja voiko siitä joustaa. Lisäksi voi miettiä kuinka paljon aikuinen on valmis neuvottelemaan tai vaikka joustamaan lapsen halun mukaan. " Huijaaminen" vaikka pukemisesta leikin tekeminen tai " lahjonta" vaikka tietyn kuvataulun kanssa ja kun hyvin sujuneita tilanteita on riittävästi ja kuvia kasassa, niin jokin palkkio, voi auttaa. Näillä voi ainakin saada asioista positiivisen kierteen. Onnistuneista tilanteista kehutaan lasta ja annetaan huomiota.
Näistä keinoista minulla ainakin on vaihdellut variaatiot lapsen mukaan. Esikoisen kohdalla olen voinut joustaa enemmän ilman että siitä olisi tullut katastrofia ja kierrettä vastustaa kaikkea. Kakkosen kanssa rajat on olleet tiukempia että vääntöjä ei ole tarvinnut käydä, hän kun on selkeästi sitkeämpi vänkäämään ja kiukuttelemaan. Lisäksi asioiden tekotyyliin on vaikuttanut oma jaksamisenikin, tästä usein olen varoittanut lasta että jossei tee itse, niin sitten minä autan (esim. josset nyt pue itse, niin sitten minä puen ja todella pukenut huudosta huolimatta). Meillä ei lapset useampia kertoja putkeen ole jaksaneet enää vastustella kun tietävät ettei siitä ole hyötyä ja toisaalta taas itse olen sitkeämpi (ja itsepäisempi) kuin lapset. No siinä kuin minä olen oppinut ajan myötä lasteni tyylin, niin ovat lapseni myös oppineet minun tyylini.
että raivaria ei edes huomattu. Jos tyttö sanoi ettei halua mennä ulos, niin sanoin että aha, menenkin sitten yksin. Ihmeen nopeasti alkoi vaatteet menemään päälle. Samoin tepsii, jos " uhkaat" laittaa tytön vaatteet vaikka iskän (tai itsesi) päälle, ja iskä " innostuu" siitä (leikisti alkaa pukea jo päälleen).
Pakottaminen ei yleensäkään tuota toivottua tulosta. Syömisessä sama juttu: älä kiinnitä huomiota hänen syömiseen. Jos tyttö ei halua syödä, sitten hän ei syö. Alat vain itse syömään etkä kiinnitä huomiota siihen mitä tyttö syö. Tai sitten sovellat tuota vaatteiden laittoa iskälle: " Nam, onpa hyvää ruokaa. Minäpä syön nämä kaikki. Ja ihanaa salaattiakin, sitä ei varmaan riitä muille! Minäpä saan salaatinkastikettakin kun syön nii reippaasti salaattia." tmv. itsepuhelua. Mun mies tulee heti salamana paikalle jos tyttö kieltäytyy syömästä/tekemästä jotain, kyllä hänelle ainakin kelpaa jos tyttö ei halua!