Muiden ratkaisuja "kuoleman pelkoon" ja aikuistumispelkoon" kaivataan!

Kuolemasta puhuminen on meillä ollut akuuttia pitkään. 4-vuotiaalta (nyt 5) kuoli isä. Tietenkin kerroin tapahtuneen mahdollisimman konkreettisesti ja hän myös näki isänsä arkussa ja kosketti isänsä kättä.



Ruumiin tuhkauksen selitin myös juurta jaksaen, ettei olisi ihmetellyt surevaa sukua tuhkan sirottelussa.



Keskusteltu on paljon peloista, tapahtuneesta jne. Moniin kysymyksiin olen vastannut rehellisesti, että en tiedä. Olen myös käyttänyt vastausta, että on ihmisiä, jotka uskovat jumalaan jne ja niitä jotka uskovat että jumalaa ei ole (soveltaen aina keskustelunaiheeseen.)



Olen lohdutellut lasta, että tapahtui mitä tahansa, aikuiset huolehtivat asioista ja hänestä. Lapsen ei tarvitse huolehtia. Turvallisia aikuisia on läsnä.



Kouluunmeno ja aikuistuminen on meillä myös olleet tapetilla. Ei halua aikuiseksi. (äiti puri huultaan ettei nauraisi, kun 4-vuotias tuumasi:" Onneksi en ole tyttö, kun niiltä tulee isona verta pimpistä. Mä en halua.) Olen yrittänyt saada keskustelua urille, että jospa unohdetaan koulujutut ja aikuisuus. Siihen on vielä niiin pitkä aika. Mietitään pyörälläajoa ja uintireissuja.



Vauvanteon alusta alkaen olen lapselle kertonut ja hän tietää myös että joskus, kun vauvalla on paha olla tms, joudutaan leikkaamaan vauva vatsasta. Muuten on puhuttu, kuinka hän itse syntyi. Eikä se nyt niin kauheasti koske, kunnon migreeni in paljon pahempaa.



Nyt meillä pelätään tulipaloa. On keskusteltu sähkövalosta, kaasuvalosta, huoneiston sähköpääkeskuksesta, sulakkeista jne eli ei vaaraa. Vaara: tulitikkuleikit, kynttiläleikit, nuotio, takka: ei mitään palavaa lähelle ja itsekin pitää varoa. Tänään kyseli haalaritestivideota, jonka bongasin viime talvena netistä. Haluaa nähdä sen huomenna. Täytynee yrittää löytää aamuksi.... (eli Reimatecit olivat toiset turvallisimmista).



Jos tunnet itsesi avuttomaksi ja ongelma jatkuu, ammattiauttajat ovat teitä varten! Tilaa ihmeessä aika. Ehkä lapsesi rauhoittuu puhuttuaan asiasta jonkun vieraamman kanssa.



Valehdella ei kannata.

Ei kannata valehdella, kuten et ole tehnytkään. Lapseni kaveri oli varsin hämmentynyt, kun lapseni kertoi, että isä on kuollut. Kaveri tuumi, että valehtelet, eivät isät ja äidit kuole, vanhat vaan. Vahvistin lapseni tarinan, että kyllä lapseni isä on kuollut. Jäi kai miettimään valehteleeko kaveri ja hänen äitinsä vai omat vanhemmat...



Meillä lapsi tietää, että kuka tahansa voi kuolla, mutta on harvinaista, että lapsi tai nuori aikuinen kuolee. (liikenteen vaarat ja vaaralliset sairaudet jne ovat havainnollistaneet asiaa ja onhan tuo nähnyt televisiouutisia...)

Meidän 5-vuotiaan kanssa on juteltu tällaista:



"Kun olin itse pieni lapsi ja kotona äidin kanssa, pelkäsin etten ikinä uskaltaisi mennä päiväkotiin enkä pärjäisi päivää ilman äitiä. Sitten kun aloitin päiväkodin, opinkin viihtymään siellä ja opin paljon uusia asioita, opin myös sen, että äiti hakee minut aina kotiin päivän päätteeksi ja että voin rauhassa leikkiä ja opetella uusia asioita. Sinäkin olet jo oppinut tämän, ja tuntuu varmasti hassulta nyt ajatella, ettet olisi koskaan uskaltanut lähteä kotoa yksin mihinkään. Nyt osaat jo hakea kaveria leikkimään ja olla päivän hoitopaikassa, eikä sinulla ole mitään hätää.



Silloin lapsena kun katsoin koululaisia, he vaikuttivat minusta niin isoilta ja viisailta, etten ikinä uskonut tulevani sellaiseksi. Miten he uskaltavat! Mutta niin vain tuli sekin aika, kun kasvoin 6-vuotiaaksi ja aloin jo odottaa koulua. Kun sitten menin kouluun, siellä olikin mukavaa ja opin pärjäämään myös siellä.



Kaikki asiat tuntuvat pelottavilta ennen kuin on kokeillut niitä. Sinuakin pelotti ensin ajaa pyörällä, ja nyt olet siinä valtavan taitava. Jokaiselle asialle on oma ikänsä ja me opimme koko ajan uutta, jonka avulla sitten pärjäämme näissä uusissa tilanteissa.



Kun olin koululainen, ajattelin etten koskaan halua äidiksi. Haluan vain olla vapaasti ja leikkiä. Mutta joka vuosi kasvoin ja opin taas uutta, ja minäkin muutuin pikku hiljaa ja aloin haluta uusia asioita. Aikuiseksi kasvaminen on niin hidasta ja kestää niin kauan, että sinä aikana ehtii miettiä moneen kertaan, mitä haluaa. Voi myös muuttaa mieltään ja kokeilla erilaisia asioita. Ehtii myös oppia kaikki ne asiat, joita tarvitseekin. Minäkin tulin aikuiseksi ja halusin oman kodin. Kun sitten tapasin isin, me rakastimme toisiamme niin paljon että halusimme perheen yhdessä. Ja kun sinä synnyit, se oli meistä maailman ihanin asia. Olemme siitä lähtien olleet niin onnellisia siitä kun meillä on sinut ja että meillä on nyt oma perhe, että suurempaa onnea ei voi kuvitella."



Tätä tarinaa meillä toistellaan usein ja lapsi pyytää minua puhumaan siitä, kun "sinä äiti olit pieni" ja siitä millaista oli kun hän syntyi.



Vanhojen ihmisten kuoleman voi nähdä vähän samaan tapaan kuin tilanteen lapsella, joka pelkää kouluun menoa ja pohtii koululaisten uskaltamista. Sitten kun olemme valmiita siihen, asia tuntuukin meistä varmasti ihan luonnolliselta ja oikealta.



Se, että joidenkin vanhemmat kuolevat nuorena tai se että lapsi kuolee, on järkyttävää ja surullista. Luultavasti riittää, jos lapselle korostaa sitä, että se on tosi harvinaista, ja että luultavasti hänelle ei käy niin. Ja että vaikka mitä sattuisi, hänellä on aina rakastavia aikuisia tukenaan kaikissa elämänvaiheissa.



Tästä aiheesta on hyviä kirjoja, joita kannattaisi lukea lapsen kanssa. Kirjastosta voi kysellä tai hakea asiasanoilla nettihausta.