"Kevyesti lapsettomat" Two Years After

Jaahas, eikö ketään enää..? Eipä sille sitten kai mitään mahda. Ei taida tämä vauva-lehden palsta muutenkaan olla enää kovin vilkas, silloin vuosi sitten parissa päivässä pinot kyllä putosivat seuraavalle sivulle, nyt ei reilussa viikossakaan...



No, mutta pinoudunpa sitten itsekseni. Voin vaikka kertoa, missä kuvioissa tällä suunnalla pyöritään, jos jossain vaiheessa joku vanha tuttukin löytää paikalle.



Mehän siis reilu vuosi sitten lopetimme lapsettomuushoidot kahden ICSI:n ja useampien pakastesiirtojen jälkeen - ilman ainuttakaan plussaa. Alkiot tuntuivat elävän vain kaksi päivää, eikä uusissa tutkimuksissa ravaaminen kiinnostanut. Jatkuva epäonnistuminen kävi liian rankaksi, eikä pelkästään sen yhden asian ajattelu tuntunut oikein terveeltäkään, ainakaan pidemmän päälle. Hoidoista luopuminen oli tietysti rankka päätös, ja kyllä sen yli pääsemiseen meni ainakin minulta melkein vuosi, mutta nyt voin jo sanoa että päätös oli hyvä.



Viime talvena kävimme adoptioinfossa, minä masentumassa ja mieheni raivostumassa, ja sitten totesimme ettei sekään taida olla meidän juttumme. Olemme jo 35- ja 44-vuotiaita, ja prosessissa pitäisi jaksaa vuosikausia... Infossa saamiamme ajatuksia olemme kuitenkin työstäneet koko ajan, tietoisesti ja tiedostamatta, ja nyt kesän mittaan päätyneet siihen tulokseen, että sijaisvanhemmuus kiinnostaa.



Niinpä aloitamme sijaisvanhempien valmennuksen syksyllä. Sen aikana on sitten mahdollisuus tarkemmin pohtia, onko meistä siihen, ja millaisen lapsen tai lapsia olisimme valmiit ottamaan vastaan. Molemmilla on kuitenkin vahva toive perheestä ja perhe-elämästä, ja tässä vuosien varrella ajatusmaailma on siinä mielessä vapautunut perinteisen perheen mallista siihen suuntaan, että perheen voisi perustaa muullakin tavoin kuin lapsia synnyttämällä tai adoptoimalla.



Saamme myös suunnattomasti iloa muiden lapsista. Viime aikoina olen avautunut useammallekin ystävälleni myttyyn menneistä lapsitoiveista - silloin hoitojen aikana en oikein osannut puhua kenenkään kanssa - ja ihme ja kumma, meille on putkahtanut monta hoitolasta, jotka ovat usein yökylässä ja muuten vain iltapäivisin koulun jälkeen meillä.



Välillä tuntuu toisaalta, että elämä on aika mukavaa näinkin. Sijaisvanhemmuudesta kerrotaan niin kamalia juttuja, että ajoittain mietin onko ihan sulaa hulluutta ryhtyä sellaiseen, kun elämä on nyt varsin vaivatonta. On aikaa harrastaa, remontoida ja kuopsuttaa pihaa, ja elämään on tullut todellista laatua jo siitäkin, etten enää käy kaupungissa töissä eikä tarvitse käyttää työmatkoihin tuntikausia päivässä. Toisaalta sitten kesäisellä telttaretkellä tuttavaperheen kanssa kuuntelen haikeana kikatusta, joka kuuluu lasten teltasta, ja on niin vahva tunne siitä, että haluaisin itsekin elää perhe-elämää, joka päivä.



No, nyt jään odottelemaan, löytyykö meitä muita "kevyitä" enää ollenkaan. Nouskaahan koloistanne!

Minä muistan kyseisen ketjun joskus vuosien takaa, vaikken siihen koskaan kirjoittanutkaan. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa kutsun itseäni juuri "kevyesti lapsettomaksi" kahden ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Harmi, kun tämä ketju ei enää ole vilkas.



Toivottavasti muut aikaisemmat kevyesti lapsettomat löytävät mukaan ketjuun! Oli mukava lukea kuulumisiasi Juulija! :)

... muistan ketjun ja tunsin siihen osittaista samanhenkisyyttä, vaikka en siihen tainnut kirjoittaa. juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että tilanne ei tällä välin ole minun osaltani muuttunut muuta kuin että yritysaika on kasvanut kahdesta vuodesta neljään.



tunteet vaihtelevat kovasti juuri nyt kun tämän kuun pettymys tuli taas äskettäin. ja vauvauutisia tuttavilla pursuaa. hormoneilla on yritetty, mutta eipä niillä ole ollut vaikutusta. jotenkin tuntuu, että nää koeputkijutut ei olisi meitä varten. ja toisaalta mietin, että meistä ei olisi adoptiovanhemmiksi, kun adoptiolapsilla takana kuitenkin aina vaikeita kokemuksia. ja sit taas ajatukset vaihtuu toiseksi, voisin harkita koeputkijuttuja. eikä adoptiokaan tunnu huonolta vaihtoehdolta.



päällimmäisenä ehkä juuri tällä hetkellä pettymys. ja väsyminen jatkuvaan pettymiseen kuukausittain. mutta kun siitä odottamisesta on vaikea päästä erikseen, vaikka olen yrittänyt keinolla sun toisella. olen muun muassa ryhtynyt tukihenkilöksi eräälle tällä hetkellä tukea tarvitsevalle lapsiperheelle.



ja teen muutenkin asioita, joita en voisi tehdä, jos minulla olisi pieni lapsi. vaan se ei auta näihin pettymyksiin ja kaipaukseen. mut on mun elämssä moni asia hyvinkin, eli ei elämäni niin kauheaa ole kuin tästä pettymyksen hetekklä kirjoitetusta viestistä voisi luulla.



topivottavasti alkuperäiset kevyesti lapsettomat löytäisivät tämän ketjun, ksoka olisi mukava lukea heidän kuulumisensa. samoin kuin sinun Juulija!

Minäkin rohkenen kirjoittaa, vaikka en alkuperäiseen pinoon kirjoittanutkaan, kun en koskaan ollut mitenkään kevyellä mielellä liikkeellä vaan menimme suoraan ICSI-hoitoihin. Ensikot-pinossa olen pyörinyt. Lueskelin kuitenkin pinoanne ja muistan sinut Juulija hyvin, koska oma tilanteemme on melko samanlainen. Tämä palsta on tosiaan kyllä hiljentynyt paljon viimeisen vuoden/vuosien aikana!



Meilläkin on takana jo neljä ICSI-hoitoa ja alkioillemme käy juuri niin kuin teilläkin: suurin osa hyytyy parin päivän päästä ja jäljelle jääneetkin ovat heikkoa laatua. Meillä ei ole kertaakaan edes jäänyt mitään pakkaseen. Kerran tulin raskaaksi, mutta raskaus todettiin keskeytyneeksi viikolla 12 ja jouduin kaavintaan. Sen jälkeen on tehty vielä yksi hoito nega-tuloksella ja usko alkaa olla lopussa. Nyt harkitsemme hoitoa luovutetuilla soluilla, mutta jotenkin ei ole toiveet kauhean korkealla niidenkään suhteen.



Meillä on ikää 34 ja 46 vuotta, ja taidamme suosiolla jättää adoption nuoremmille, useamman vuoden valmistelujen ja odotuksen jälkeen mieheni taitaisi olla jo auttamattomasti liian vanha jotta saataisiin ainakaan pientä vauvaa. Lisäksi ajatus ulkomaalaisesta lapsesta ei tunnu omalta, ja suomalaisia taitaa olla aika vaikea/mahdoton saada. Meilläkin siis realistisena vaihtoehtona taitaisi olla tuo sijaisvanhemmuus. Mekin kovasti toivoisimme saavamme perheen, tavalla tai toisella, tässä on jo ehtinyt alistua siihen tosiasiaan että biologisia lapsia ei välttämättä koskaan tule. Voisin harkita sijaisvanhemmuutta myös siinä tapauksessa, että onnistuisimme saamaan hoitojen avulla omankin lapsen.



Olisin siis tosi iloinen jos kertoisit jotain lisää tuosta sijaisvanhemmuudesta! Miten lähditte liikkeelle asian kanssa, mihin otitte yhteyttä jne? Millainen se koulutus on? Millaisia "kauhujuttuja" olette aiheesta kuulleet? Kaikki tieto kiinnostaa, sillä netistä tuntuu löytyvän tosi vähän tietoa asiasta, vaikka olen yrittänyt googletella. Kiitos jo etukäteen!



T:Brooke

Huhuiluni siis tuotti tulosta, vaikka "alkuperäisiä" ei vielä ole löytynytkään. Minäkin tunnistan melkein kaikki teidät muista pinoista, joita kyllä seurailin aikoinaan ja muutaman kerran tässä viimeisen vuodenkin aikana olen tainnut jonnekin eksähtää. Itse en ole juuri muihin pinoihin kirjoitellut - ensikot tietysti olisi ollut minulle sopiva poppoo silloin, mutta aktiivisia jäseniä oli niin paljon etten olisi kuitenkaan oikein pysynyt perässä. Mukava kuulla sinusta, Brooke73, olet kyllä ihan tuttu nimi ja muistan lukeneeni icsi-hoidoistanne. Onpa ikävää kuulla, etteivät hoidot ole auttaneet, ja pahoittelut keskenmenosta.



Minäkin olen törmännyt siihen, että sijaisvanhemmuudesta on vaikea löytää kunnollista tietoa. Jotkut netin keskustelupalstat aiheesta ovat ihan hirveitä, niissä vain bio- ja sijaisvanhemmat ovat tukkanuottasilla keskenään ja kiistelevät siitä, kuka on jättänyt heitteille ja kuka ryöstänyt lapsen keneltäkin. Verkkoklinikan keskustelupalstoilla oli joskus jotain ihan hyviä juttuja, mutta se on hyvin hiljainen palsta ainakin nykyisin. Tietysti osaltaan tähän salamyhkäisyyteen vaikuttaa se, että sijaisvanhemmilla on vaitiolovelvollisuus, on siis aika vaikeaa yksityiskohtaisesti kertoa sijoitetuista lapsista ja kokemuksistaan mitään sellaista, mistä joku saattaisi tunnistaa jonkun.



Me asumme maalaispaikkakunnalla reilun tunnin matkan päässä pääkaupunkiseudulta ja kävimme ensiksi Pelastakaa Lapset ry:n infotilaisuudessa, jossa kerrottiin sekä adoptiosta että sijaisvanhemmuudesta. Ihan pelkkä pintaraapaisuhan se oli, mutta jokin kipinä siitä kuitenkin lähti. Myöhemmin omassa kunnassamme törmäsin sattumoisin lastensuojelutyön parissa toimivia ihmisiä ja sitä kautta päädyimme ilmoittautumaan kiinnostuneiden listalle. Se ei liene kovin pitkä...



Syksyllä alkava koulutus on Pride-valmennus, ilmeisesti sama kurssi jota myös Pela pitää adoptiovanhemmille. Meillä sen järjestää muutaman kunnan yhteenliittymä, jota kautta mahdolliset sijoituslapsetkin sitten tulevat näiden kuntien alueelta. Pula sijaisvanhemmista on huutava, mutta yllättävän vähän minusta koko asiasta puhutaan, saati jaetaan mitään kunnollista informaatiota. Perhehoitoliiton sijaisvanhemmaksi.fi -sivuilta saa tietääkseni tilata jonkinlaista infopakettia aiheesta, he julkaisevat perhehoidon lehtiä ja sen sellaista. Varmaan oman kunnan sosiaalitoimesta kannattaa aloittaa kyseleminen.



Sehän se tässä eniten arveluttaa ja pelottaa, että monesti lapset tulevat aika sekalaisista kotioloista ja vähän vanhemmat lapset ovat saattaneet kulkea erilaisten laitosten, perheiden ja kotinsa väliä useampaankin kertaan. Sen vuoksi on sitten ymmärrettävästi erilaisia sopeutumis- ja kiintymisongelmia, ja tietysti monilla lisäksi vielä kehityshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia. Että ei se varmaan ihan helppo ja siloinen tie ole, mutta itse olemme ajatelleet asian niin, että lähtökohdaksi on otettava omat resurssinsa ja ryhdyttävä vain sellaiseen, josta uskoo selviävänsä. Eli koska meillä ei kummallakaan ole mitään kokemusta tai koulutusta sosiaali- tai kasvatusalalta eikä minulla lapsia ennestään (mieheni onneksi on senkin puolen elämästä kokenut, hänellä on aikuinen lapsi jo ja ihan fiksu ja järkevä tapaus onkin) emme varmaankaan ryhdy vanhemmiksi millekään murrosikäiselle moniongelmaiselle. Olemme yksinkertaisesti ihan tavallinen, maalaisjärkinen pariskunta, ja sen on nyt tässä riitettävä. Sijaislapsia ei tietysti voi saada kuin apteekin hyllyltä, mutta jonkinlaisia rajauksia iän ja erityistarpeiden tai sairauksien suhteen voi kyllä vetää. On tietysti surullista, että perhettä tarvitsevia lapsia on niin paljon enemmän kuin halukkaita perheitä, siksi toivomusten esittäminen on mahdollista.



Meille ei adoptiolapsi, ulkomainenkaan, olisi ollut mitenkään vieras ajatus, mutta nuo adoptioprosessit tuntuvat nykyisin kestävän jo puolen vuosikymmentä, eikä tässä iässä viitsi enää sellaiseen rumbaan ryhtyä. Toisaalta asumme myös pienessä maalaiskylässä, jossa eksoottisen näköinen lapsi olisi varmaan aina kaikkien silmätikkuna, eikä sellainen tunnu reilulta pientä ihmistä kohtaan vaikka kotona ja lähipiirissä oltaisiin kuinka suvaitsevaisia. Tämän vuoksi oikeastaan adoptio putosi mahdollisuutena pois listalta jo alkuunsa.



No nyt olen kirjoittanut jo niin pitkään, että selain on jo kahdesti heittänyt minut ulos täältä "toimettomuuden" vuoksi, joten eiköhän ole aika jättää suunvuoro jollekin toiselle. Vähänhän tämä on jo lipsahtanut tuosta alkuperäisestä otsikosta sivuraiteille, mutta minkäs teet...

Kiitos kovasti pitkästä vastauksestasi ja pahoitteluni keskustelun johdattamisesta sivuraiteille! Tosiaan tuosta sijaisvanhemmuudesta on hyvin niukasti tietoa netissä, itsekin olin ajatellut juurikin tuon vaitiolovelvollisuuden olevan yhtenä syynä siihen. Keskustelupalstatkin taitavat olla aika pitkälti suljettuja ulkopuolisilta.



Mekin asutaan pienellä paikakkunnalla, ja kaukana pääkaupunkiseudulta, enkä ole täällä päin huomannut mitään infotilaisuuksia aiheeseen liittyen. Miehellä on työnsä puolesta kylläkin suhteita lastensuojelussa toimiviin henkilöihin, joten ehkä sitä kautta pääsisimme liikkeelle. Kerran huomasin täällä päin järjestettävän tuon Pride-valmennuksen, mutta silloin meillä oli hoidot sellaisessa vaiheessa etten halunnut samaan aikaan ottaa enää mitään uusia asioita mietittäväkseni. Nyt kyllä olisin siihen jo valmis, täytyy toivoa että se taas joskus järjestettäisiin täällä päin.



Meilläkin tämä pienellä maalaispaikkakunnalla asuminen on yhtenä syynä siihen, ettemme haluaisi ulkomaalaista adoptiolasta. Täällä sellainen joutuisi todella paljon pahemmin silmätikuksi kuin jossain isossa kaupungissa missä ulkomaalaisia muutenkin näkyy paljon. Ja tosiaan tässä iässä taitaa olla jo vähän myöhäistä lähteä niin monta vuotta kestävään prosessiin.



Minuakin arveluttaa ja pelottaa sijaisvanhemmuudessa juurikin se, että lapset eivät varmaan tosiaan ole helpoimmista mahdollisista kotioloista - mahtaisimmeko pärjätä? Meillä kun ei kummallakaan ole juurikaan kokemusta lasten kanssa toimimisesta eikä aiheeseen liittyvää koulutusta. Mutta toisaalta pitäisihän ihan terveellä maalaisjärjelläkin pärjätä aika pitkälle - ehkäpä on jopa parempi, ettei etukäteen kuvittele tietävänsä ja osaavansa kaikkea? Kaipa siihen sijaisvanhemmuuteen voi ajatella kasvavansa samalla tavalla kuin biologiseenkin vanhemmuuteen. Eihän sitä biologista lasta hankkiessaankaan varmasti tiedä, millainen tyyppi sieltä mahasta putkahtaa, ja millaisten haasteiden eteen joutuu: voihan bio-lapsikin olla vaikka vammainen tai pahasti käytöshäiriöinen.



Mutta varmaan sen koulutuksen aikanakin moniin näistä kysymyksistä tulee vastaukset. Onnea matkaan Juulija sinulle ja miehellesi! Me suuntaamme nyt tosiaan ensin hoitoihin luovutetuilla soluilla, ja palaamme sitten tähän sijaisvanhemmuus-asiaan.



T:Brooke