Vauvakuume vai jotain aivan muuta?
Meillä on siis seuraavanlainen tilanne: Meillä on kaksi lasta, molemmat tyttöjä iältään 3v ja 1v6kk. Alettiin haaveilemaan miehen kanssa vielä kolmannesta pienestä ja ensimmäisestä kierrosta tärppäsikin. Olimme erittäin onnellisia ja itse olin erittäin iloinen kun en voinut kovinkaan huonosti, toisin kuin edellisissä raskauksissa. Onnettomuudeksemme sain keskenmenon rv 8+ joka selvisi ultrassa rv 10+6. Kohtu sitten tyhjeni ja nyt ollaan tyhjänä jälkivuodosta ja ekoista luomumenkoista selvinneenä.
Haastetta tuottaa valtava uuden keskenmenon pelko ja pelko siitä, kiinnynkö tulevaan lapseen ollenkaan samalla tavalla kuin kolmella ensimmäisellä kerralla. Menetys oli valtava, joten siksi ei oikein uusi raskaus huvittaisi. Kuitenkin pelottaa, että haluanko enää edes tulla raskaaksi jos nyt tulee pidempi tauko. Meillä on kuitenkin ollut haaveena saada 3 tai 4 lasta...
Lisäksi tahtoisin saada lapset suht pienellä ikäerolla. Tytöillä eroa 1v8kk ja keskenmenneellä ja kakkosella olisi ollut ikäeroa 1v11kk. Seuraavasta raskaudesta tulisi n. 2,5 vuotta jos raskaus alkaisi suht nopeasti... Toiveena olisi ollut tuo alle kahden vuoden ikäero, koska tytöt ovat niin ihania, leikkivät yhdessä, ovat kovin kiintyneitä toisiinsa ja se on tuntunut sopivan meille.
Mikä siis neuvoksi? Onko vinkkejä? Toivoisin kovasti asiallista palautetta enkä kettuilua siitä miksi kyselen tälläistä enkä vain hoida hommaa. Suuret kiitokset jos joku viitsii olla jotain mieltä asiasta...
-jokseenkin masentunut(?) muumi-
Kommentit (3)
Olipas teillä käynyt ikävästi:( Minulle itselleni on iskenyt myös hirveä vauvakuume. Tytöt ovat 2,5v ja 1v (ikäero 1v7kk). Aikeissa oli, että kaksi lasta riittää, mutta nyt en vaan pääse irti ajatuksesta, että kolmaskin olisi tervetullut! Olen miettinyt ihan samaa kuin sinä ja ollut ihmeissäni, että mistä tämä fiilis oikein tulee??? Meillä ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon ja sen jälkeen nuo kaksi kaksi raskautta sisälsivät molemmat pelonsekaisia tunteita, mutta niistä selvittiin! Olenkin pohtinut, että ollaanko me mieheni kanssa hulluja, jos taas uskalletaa lähteä siihen henkiseen "rääkkiin", mikä liittyy raskauteen. Ajattelin ensin, että jos kolmas tulee niin sen on tultava nyt ja heti! :D Järkeilimme kuitenkin sitten loppujen lopuksi, että eihän se nyt haittaa jos lapsille tuleekin hieman isompi ikäero ja päätettiin mietiskellä vielä hetki ja jos alkukesästä ollaan vielä samoilla linjoilla, niin sitten vaan töpinäksi! Mutta ihan hirveät pelot on jo nyt vaikka ajatusasteella mennään.. Mitäs sitten jos menee kesken? entäs jos onkin vammainen? Entäs jos kuolen synnytykseen ja kaksi lasta jää äidittömäksi, onko reilua? Tavallaan ihan naurattaa oma paniikka... Sen ovin sanoa vielä tuosta keskenmenosta, että kun sen jälkeen sitten lapsi syntyi elävänä, niin ajattelinkin, että olisin jäänyt juuri tätä lasta, jos ei olisi mennyt kesken. Tosin edelleen suren menetettyä lasta, mutta pitää vain ajatella, että näin sen pitikin mennä:) tsemppiä!
Kyllä se varmasti pitää paikkaansa että pelko jatkuu läpi koko raskausajan. Osaako siitä raskaudesta sitten nauttia ollenkaan, jos koko ajan on pieni pelko takaraivossa tykyttämässä? Raskausaika on kuitenkin suht pitkä, joten en haluaisi panikoida koko aikaa, etenkin kun molemmat tytöt ovat tulleet ilman ongelmia ja pelkoja... Itse en pelkää että lapsi olisi vammainen, riski siihen on kuitenkin suht pieni ja sitten jos tulee vammainen niin sitten eletään sen kanssa. Enkä pelkää synnytykseen kuolemista. Kaikki kuolee joskus ja kun synnyttää hyvässä sairaalassa niin erittäin suurella todennäköisyydellä saa avun ajoissa. Näin ainakin tahdon uskoa. :)
Meillä elellään nyt sellaista tulee jos on tullakseen vaihetta. Eli en laske päiviä ovulaatioon enkä tarkkaile lämpöä tai limoja tms. Raskaus alkaa sitten kun niin on tarkoitettu. Koitan nyt vaan keskittyä muihin asioihin elämässä ja yllätyn sitten toivottavasti iloisesti kun huomaan olevani raskaana. Ei kai tässä oikein muuta voi kun vaan yrittää sopeutua tilanteeseen ja elää sen mukana! :)
Jotenkin tuntuu että en kuumeile vauvasta, mutta kuitenkin on jonkinlainen tarve saada pieni lapsi... Vaikkakin näitä naperoita on keskenmenon jälkeen tullut paijattua tavallistakin enemmän niin ei se silti tunnu samalta. Ehkä tosiaankin kannattaisi kääntyä tuonne keskenmenon jälkeen kuumeilevien joukkoon. Sieltä voisi löytyä juuri oikeanlaista tukea...