Jos vielä yhden saisi...

Just ehdin aloittaa oman keskustelun samaisesta asiasta eli kohtalotovereita löytyy :)

Meillä siis sama tilanne, lapset -05 ja -08 ja nyt ollut pidemmän aikaa tunne, että yksi vielä puuttuu. Mies kun vaan ei asiasta ole oikein mitään mieltä.. Ei sano jyrkkää eitä mutta ei hypi ilostakaan ja on ainakin tällä hetkellä sitä mieltä että kaksi riittää.



Kun itsellä ei päähän enää juuri muita ajatuksia mahdukaan on siitä puhumatta oleminen hyvin vaikeaa. Nyt olen tietoisesti yrittänyt olla puhumatta ja antanut miehen mietiskellä.. En kuitenkaan halua painostaa..



Mutta entäs jos vastaus tosiaankin on kielteinen? Ja miten omat haaveet voi unohtaa???



Voimia sinulle..toivotaan että kaikki muuttuu vielä iloksi

Dacapon teksti oli kuin oma tarinani. Siis koko teksti! lapsetkin ovat saman ikäiset. Ja miehen reaktio, sekin aivan kuin meillä! Miten monta kertaa olenkaan ajatellut, että tänään on se päivä jolloin nostetaan kissa pöydälle, mutta en sitten kuitenkaan ole uskaltanut, pelkään, että vastaus on lopullinen ei. Vihjailen aina silloin tällöin jotain pientä tyylin: tuo nimi olisi tosi kiva... Usein hän vastaakin siihen jotain.

Omassa päässä ajatus pyörii useasti päivässä. Olenkin koittanut miettiä onko minulla vain vauva kuume, että jos saisin vielä sen kolmannen, iskisikö taas kohta uusi kuume.Mieskin tätä asiaa kerran tiedusteli. En oikein osannut vastata. Mutta sen verran sanoin kuitenkin, että haluan lapsen, uhmineen kaikkineen.

Enkä osaa tätä tunnetta vaientaa, vaikka monelta kantilta olen koittanut itseäni vakuutella, että eikös näin olisi hyvä. Se tunne vain on ja pysyy. Joskus kuumeilu on sitämätöntä, joskus vahän vaimeampaa, mutta siellä se vain on!

Onpas jähmeää koittaa pukea tätä sanoiksi :)

Meillä tosin tilanne hieman erilainen eli olen askeleen teitä edellä ja kuumeilen neljättä ;)

Mutta Dacapon ja HuiHain mietteet olivat enemmän kuin tuttuja.

Meillä lapset ovat -98,-01 ja -06 ja tämä kuumeilu alkoi jo silloin kun kuopus oli vielä ihan pieni ja toivoin että jos olisin saanut olla putkeen kotona. Tämän ajatuksen mies tyrmäsi täysin joten sovimme että palaamme asiaan myöhemmin muutaman vuoden päästä. Tämä asia on kuin kuuma peruna meilläkin ja aina välillä ajattelen että nostan sen kissan pöydälle (varsinkin juotuani sen lasin punaviiniä) ja toisinaan olen nostanutkin ja aina saanut nenilleni. Tosin siis sama tilanne että eitäkään ei ole sanottu. Jotenkin tämä epävarmuus tuntuu niin raastavalta. Jos tulisikin se ei niin sitten pitäisi alkaa se surutyö. Toivoa nimittäin tulee ylläpidettyä ajoittain aika vahvastikin yllä.

Minulla on jo tuota ikääkin kohta 38 ja siksi tuo meidän "deadline" on ensi keväällä ja olemme sopineet että silloin tuo päätös tehdään. Kierukka on myös silloin ollut tuon 5 v. paikoillaan. Arvatkaa vaan pelottaako?

Olin viime viikolla gynellä ja minulla oli munasarjassa jotain ylimääräistä ja sovimme että menen kontrolliin 6 kk kuluttua eli helmi-maaliskuussa. Kun menin kotiin niin ilmoitin että tuossa kontrollissa maaliskuussa lähtee sitten samlla tuo hormonikierukka ja minä en enää hoida ehkäisyä. Joten annoin hänelle nyt aikaa valmistautua tähän ajatukseen ja katsotaan nyt sitten miten käy.

Voi olla että vauvakuume jatkuu mahdollisen neljännenkin lapsen jälkeen mutta meillä se olisi kyllä viimeinen.

Minä myös haaveilen kolmannesta lapsesta, meillä lapset -04 ja -06. Olen puhunut miehelleni jo parisen vuotta ainakin haaveestani, välillä enemmän ja välillä vähemmän aktiivisesti, välillä itkien ja jopa riitoja useampi tullut. Meillä taitaa valitettavasti käydä niin, että miehen pää ei näytä kääntyvän. Ensin oli niin ettei sanonut jyrkkää eitä, pidin toivoa vielä yllä. Silloin oli selkeitä esteitä kolmannelle, liian pieni asunto jne. Nyt on iso asunto, ainut miinus on että mun pitäs saada varmempi työ itelle, eli rahatilanne vähän tökkii. Mutta kun tuon asian sais kuntoon, olisin itse valmis. Mutta nyt mies sitten sanonut muutettuamme että ei halua kolmatta, ei jaksa aloittaa alusta jne. Joku aika sitte surin kovasti ja suren kai vieläkin, mutta koitan ajatella muita asioita ja keskittyä nykyisiin lapsiin. Pieni toive ei ota vielä kokonaan hellittääkseen. Tuskin muuten näillä sivuilla pyörisin. Niin ja ikää jo 35-v.

Meillä on lapset -04 ja -06, ja toista vuotta olen haaveillut kolmannesta. Aina välillä miehelle olen siitä sanonut, ei ole kovin kummoista vastausta tullut.

Keväällä kävi niin, että ylläriksi olinkin raskaana, ja vaikka mies ei kauheasti innostunut asiasta, oltiin molemmat sitä mieltä että tulla saa kun kerta on tulossa. Ikävä kyllä sain keskenmenon rv 11. Keskenmenon jälkeen oli puhe, että uutta yritetään vielä, mutta nyt kun saisi yrittää, mies on taas sen oloinen että ei kiinnosta. Koko ajan en jaksa vauva-asiaa vatkata hänen kanssaan, vaikka itsellä asia pyörii päivittäin päässä, joka paikassa näen vauvamahoja ja äitejä lastenvaunuineen. Tuntuu ettei miestä kiinnosta ollenkaan :(

Kertaakaan hän ei ole sanonut suoraan, että hän ei enää lasta halua, parempi olisi sekin kuin tämä epätietoisuudessa oleminen.

Itselle tuli keskenmenon jälkeen vain suurempi halu saada vielä vauva syliin...