Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhde hukassa, kommentteja kaivataan.
13.05.2015 |
Olen jotenkin menettänyt käsityksen siitä minkälainen parisuhde on riittävän hyvä ja mikä taas on tarpeeksi huono eroon. Meillä on kaksi lasta 7 & 9 ja olen viime vuodet pohtinut paljonkin sitä onko avioliitossamme sitä mitä pitää vai olisiko oikeasti parempi kaikille että eroaisimme. Suurin ongelma minun kannaltani on se että mieheni tulee sellaisesta perheestä jossa ongelmia ei käsitellä millään tavalla. Tapahtui kenelle tahansa elämässään mitä tahansa niin suku toimii ihan niinkuin ei mitään. On kuolemantapauksia, sairauksia, työttömyyttä ja vaikka sun mitä ja aina yhteiselo sujuu niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mieheni mukaan lukien on sellainen tyyppi ettei hänellä ole oikein mitään erityistä kerrottavaa , jaettavaa. Miheni suku on todella fiksua ja koulutettua porukkaa, mutta en voi sille mitään että olen alkanut tuntemaan vihaa näin ihmisiä kohtaan. Näin jälkikäteen ajateltuna on aika helvetin loukkaavaa ettei esim isäni poismenoa noteerattu mitenkään keskusteluissa tms. Minkäälaisia huomionosoituksia mieheni ei harrasta. MUTTA hän kuuntelee ja kommentoi aina ystävällisesti, hän on hyvä isä lapsille ja hän on erittäin kiltti. MUTTA tunne-elämä on niin tasapaksua kun olla voi. Kysymys kuuluukin onko normaalia ettei reagoi mitenkään mihinkään. On aina vaan tyytyväinen elämäänsä, vaikka joku läheinen olisikin juuri menettänyt työnsä tai mitä hyvänsä?!?
Kommentit (25)
En kyllä minäkään osannut ajatella että näin samanlaisia tarinoita.. Onkohan meillä kaikilla sama mies :) Ärsyttävää tässä on myös se että kaikki ystävät ja minunkin sukulaiseni pitävät miestäni ihan löytönä.. On aina niin mukava ja kiva.. argh..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu.. Kaikki sukulaiset ja muut pitävät miestä täydellisenä mutta voiko olla täydellinen jos saa naisen tuntemaan itsensä mitättömäksi? Olen jopa harkinnut psykoterapiaa mutta nyt vain alistunut siihen, että näin tulee olemaan niin kauan kun lapset ovat tarpeeksi isoja. Sitten lähden. Kyllä minullakin on oikeus onneen. Meillä kaikilla on. Ikävää ett muita on täsmälleen samassa tilanteessa. Luulin, että olen yksin tällaisessa suhteessa. Sinänsä tämä ketju on ollut minun jaksamiselle positiivinen yllätys jos nyt niin voi sanoa.
Ihan kuin mun mies! Ja paljon samankaltaisia asioita pohdin ja olen pohtinut.
Jonkinlainen tunnelukko tällä minunkin miehellä on. Kaikki on aina hyvin, vaikka ei olisikaan. Mutta hyvä mies kaikinpuolin muuten. Henkinen yhteys jää vaan kovin vajaaksi ja olenkin alkanut pelkäämään mihin tämä vielä johtaa. Meillä myös kaksi lasta 4 ja 6 vuotiaat.
Hienotunteisuus kyseessä? Eivät halua ronkkia selvästi vaikeaa asiaa. Voipi olla heidän käsitys kohteliaisuudesta.
Moni asia hyvin eli en ensimmäisenä miettisi eroa.
Ihan aluksi pohtisin omaa tilannetta ja omaa hyvinvointia, onko itse vastannut omiin sisäisiin tarpeisiin. Onko ottanut aikaa itselle ja tehnyt asioita mistä tulee hyvä mieli. Kun nämä reilassa ja voi itse itsensä kanssa hyvin, pohtisin vasta suhdetta toisen osalta.
Ehkä kannattaisi avoimesti jutella miehen kanssa ajatuksista ja tunteista, kukaan ei ole ajatusten lukija. Enemmin etsiä yhteistä hyvää ja toimivuutta kuin ulospääsyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi voinut olla mun kirjoittamani. Yksityiskohdatkin täsmää. Normaali on aika laaja skaala. Itse en pidä normaalina käytöksenä, mutta monien muiden mielestä voi ollakin.
Ehkä se on niin että tunnevammainen anoppi kertoo joitain myös pojastaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies tuli tuohon viereen ja näytin tämän aloituksen hänelle. Saatiin oikein hyvä keskustelu aikaan ja se taas muistutti minua siitä kahdenkeskisen ajan tärkeydestä.
On tosi tärkeetä jutella mieltä painavista asioista ja jakaa ajatuksiaan. Pitkässä suhteessa sitä helposti laiskistuu huomaamaan toisen.
Koita sinäkin ap saada juteltua miehesi kanssa. Ei riitelemällä ja syyllistämällä.
T: 3
[quote author="Vierailija" time="15.05.2015 klo 13:37"]
Mitähän mahdat oikein kaivata (konkreettisella tasolla, en ymmärrä)? Mitä tarkoitat huomionosoituksilla?
Mä taidan olla tottunut tuollaiseen elämään jota aloittaja kuvaa miehensä perheen elävän. Mitä niiden olis pitäny siitä isän kuolemasta kommentoida? En ymmärrä. Pitäiskö noista kuolemantapauksista, sairauksista ynnä muista tehdä joku numero? Ja jos niin miksi ja miten?
[/quote]
Kaipaan huomioimista, sitä että noteerataan ja myötäeletään, että asioita jaetaan. Jos itse tiedän että jollakin läheisellä on vaikeaa, kyllä minä kysyn miten menee ja voinko olla jotenkin avuksi. Minusta tuntuu pahalta jos kotiudun sairaalasta ja kotona ei noteerata mitenkään. Kaipaan huomionosoituksia joista paistaa läpi se että kokemukseni ja elämässäni tapahtuvat asiat koskettavat jollain tasolla. Läheisen kuolema on iso asia ja sitä suree pitkään. Jos lähellä on ihmisiä joiden kanssa sitä surua voi jakaa, tekee se elämästä hieman parempaa. Ja tähän astihan olen elänyt sellaisissa ihmissuhteissa joita sinä kuvaat ja tulos on se että koen olevani yksinäinen avioliitossani ja olen vieraantunut mieheni suvusta.. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille kommenteista. Yksi suuri seuraus tästä tunnetason ongelmasta johtaa luonnollisesti seksiin. Minua ei huvita, ei huvita ollenkaan. Mutta yllätys, tästäkään mies ei ole tee numeroa.. Olemme kyllä puhuneet asiasta ja mieheni aina keskustelussamme ymmärtää hyvin mistä puhun. Sanoo itsekin kärsivänsä samasta ilmiöstä vanhempiensa ja sisarustensa taholta. Kun keskustelu on sitten käyty jatkuu elämä taas ihan niinkuin ei mitään. Tuntuu oikeasti välillä aika umpikujalta tämä liitto.. Minä haluaisin nähdä miehessäni jotain paloa johonkin. Jotain tahtotilaa joka heijastuisi tekemiseen eikä vaan puheeseen (ja sekin vain silloin kun minä puhun..) Oikeesti.. Miten löydän henkisen yhteyden jos sitä toisen puolelta ei ole sillä tasolla kun minä tarvitsen kokeakseni avioliittomme tasa-arvoisena ja turvallisena..
Hienoa! Mukava kuulla että tällä aloituksella oli joitain myönteistä teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kipeetä että teitä on muitakin! Ihan niinkuin mun elämästä. Mies ei reagoi mihinkään mitenkään. Olen sanonutkin ettei lastenkaan ole hyvä nähdä ettei isillä ole mitään eri tunnetiloja. Aina vaan sama pokeri. Isäni kuoltua taisin saada yhden halin.. Riitoja ei käsitellä ollenkaan (tai siis lähinnä mun riitelyä). Alan olla ihan loppu. Ei välitä mitä teen, ei ole mustasukkainen. Hänen perheessään asioita ei ikinä käsitelty ja se häiritsi häntä nuorena. Luulisi siis itse tekevän toisin.. Olen henkisesti ihan loppu. Tuntuu ettei minusta välitetä yhtään. Kertoo kyllä auliisti työasioistaan mutta itsestään ei anna mitään. Voin henkisesti tosi huonosti mutta voiko erota kun muuten kiltti mies ja hyvä isä, tosin liian lepsu ja lapset jyrää 6-0. Lopetin jopa seksialoitteet vaan kokeeksi mitä mies sanoo/tekee. Arvatkaa mitä? Ei mitään!!! Ei puhetta, yritystä, ei mitään. 5 viikkoa jo mennyt näin. Kahden viikon jälkeen siirtyi sohvalle nukkumaan. Olen itsekin lopettanut kaikki keskusteluyritykset. En vaan tajua. Lisäksi mies valehtelee pikkuasioista. Kiistää kaiken vaikka on veden pitävät todisteet eikä ikinä pyydä anteeksi. Asioista ei vaan puhuta ikinä. Ihan sairasta. En tajua miten ikinä oon voinu tommoseen ameebaan rakastua!
Nro 10 jatkaa. Tämä on henkistä väkivaltaa. Joskus tuntuu ettei edes fyysinen väkivalta olis yhtä paskaa ku tämä. Jos sais turpaan, vois edes tuntea olevansa elossa.
Täälläkin yksi, jonka kirjoittama aloitus olisi voinut olla. Meillä pahoja ongelmia, mutta ongelmia ei osata käsitellä saati puhua niistä. Anoppi ei puhu koskaan mistään henkilökohtaisesta, tunteista tai ylipäätään mistään vakavammasta. Kun isäni sairastui syöpään ja kuoli, hän ei hautajaisissa sanonut sanaakaan, puhui vain säästä ja taloyhtiönsä asioista. Kun kerroin sairaudesta, hän vaihtoi heti puheenaihetta. Kuoleman jälkeen isästä ei ole mainittu sanallakaan ja he sentään tunsivat toisensa aika hyvin. Koskaan ei kysy mitä kuuluu, toinen poika erosi, mutta sekään ei hetkauttanut lainkaan. Mies samanlainen, eroaa minusta mieluummin kuin käsittelee ongelmiamme tai tulee terapiaan. Ja seksi: mitä se on? Olen niin ahdistunut!
Nro 10!!! Oletko sinä minä? Järkyttävää, että meitä on muitakin. Meillä mies ei kosketa ikinä omatoimisesti. Ja seksiä panttaa, kuten kaikkea muutakin. Minua ei ole olemassakaan. Henkisenä väkivaltana koen tämän myös :(
Hei,
Minun mielestäni ei ole normaalia jos empatiakykyä ei löydy oman läheisen tueksi.
Olen mies ja tunnen vahvasti toisen huononolon tai raskaan murheen ja surun tunteen.
Haluan ainakin huomioda ja ottaa osaa noihin raskaitten muutoksien tuomiin huoliin ja suruihin.
Itsekin olen huomannut ettei nuorena suhteen aloittaessa vielä osaa nähdä näitä puolia elämänkumppanista, vaan niitä oppii näkemään vasta iän mukana.
Toivotan sinulle voimia muuttuneeseen elämän tilanteeseesi, johon aika on tuonut mukana surua läheisen menettämisessä. Katso positiivisuudella eteenpäin uusia tuttavuuksia joilta saat myös toivottavasti tunteiden jakamista kanssasi.
t. Mies 44
Itsekin tässä juuri mietin että minkälainen meidän suhde onkaan jos minä en koko ajan tee aloitteita tekemiselle, juttelulle tai ylipäätään elämiselle.. Mieheni vaan peesaa tyytyväisenä mukana. Mitään aloitteita on turha odottaa. Onko tällainen edes mikään aikuisten suhde? Vai onko mies jäänyt lapsen tasolle ja minä olen se äiti hahmo joka kertoo mitä pitää milloinkin tehdä. Aika kamalaa.. Haluan toiminnan miehen!! Sellaisen joka tekee eikä meinaa..
Alue: Aihe vapaa
En myös voi ymmärtää ettei asioita käsitellä tai niistä puhuta. Ennemmin erotaan. Minä luulin että meidän suhteessa oli kaikki hyvin mutta tulin jätetyksi tekstiviestillä kun kuopus oli 9 kk vanha. Kiltti ja hyvä mies piti olla.. Paljastuikin että hän on patologinen valehtelija. Kukaan muu ei vaan tätä puolta hänestä tiedä. Tuntuu että hänelle elämä on yhtä suurta näytelmää.