Miltä se oikea tuntuu?

Eihän sitä koskaan voi tietää mikä nyt sitten on se oikea, ennen kuin on kuollut (ja sen jälkeen asian muille kertominen hivenen hankalaa). Mielestäni ihmiset miettivät liikaa näitä asioita. Paljon antoisampaa olisi jos antaisi mennä vaan miten sydän sanoo ja muistaa se, että roomaa ei rakennettu päivässä ja että mikään ei ole ikuista saatika helppoa.

Kyllä olen, ja se on ihanaa. Miten syvästi sitä voi rakastua, miten sulla on kaikki mitä tarvit siinä, kun saat maata sen rakkaan ihmisen kainalossa ja se silittää sua. Ajatuskin hänestä saa hymyn korviin ja vatsanpohjan kipristymään.

No, nyt ollaan tekemässä eroa, rakkautta riittäisi edelleen puolin toisin mutta haluamme elämältä sen verran eri asioita, että miehen mielestä on paras erota, vaikka molempiin sattuu. En haluaisi, mutta ymmärrän etten voi pitää häntä väkisin luonani, vaan päästän irti. Enkä kadu mitään.

Joskus teininä rakastuminen oli tuollaista sukat pyörii jaloissa -tyyppistä. Aikuisena en ole sellaisia tunteita kokenut. Ehkä on liikaa järkeä mukana, joten ei uskalla mennä pelkällä tunteella. Asioista on tullut monimutkaisempia iän myötä. 

Minulle se hetki, kun koin naisen olevan minulle "se" oli kun riidan jälkeen, jossa homma oli katkolla huomasin että ei hemmetti: tuo ihmissuhde on minulle liian tärkeä menetettäväksi. Se oikea on ihminen, jota en halu enkä ole vlamis tahallani loukkaamaan ja jonka kanssa olen valmis kompromisseihin, joista en olisi osannut aikaisemmin kuvitellakkaan. OLen aina ollut suhteissani hyvin dominoiva osapuoli ja tämän henkilön kanssa en stiä halua enkä pysty olemaan. Arvostan häntä aivan mielettömästi ja jos suhteemme kaatuu, niin uskon haluavani olla hänen kanssaan haavani nuoltuani ystäviä. Ja koska teksti omaankin korvaan kuulostaa aikamoiselta lässytykseltä niin kerrottakoon, että olen lähemmäs nelikymppinen, kahden lapsen yh isä, hemmetin kovan lapsuuden ja nuoruuden läpikäynyt. Aikuinen ihminen

No olen kyllä ollut ihastunut palavasti, kerran teininä ja kahdesti aikuisiällä. Ensimmäinen aikuisiän ihastuksista johti lyhyeen suhteeseen, joka päättyi siihen että mies ihastui toiseen ja erosi minusta. Nyt olen todella tyytyväinen, että näin kävi. Emme olisi sopineet yhteen pidemmän päälle. Toinen ihastus oli parisuhteessa kun ihastuimme, enkä antanut hänen erota suhteestaan minun vuokseni, koska mielestäni yksi suhde tulee katsoa ensin luonnolliseen loppuunsa asti ennen kuin aletaan viritellä muuta (ja myös koska en halua suhteeseen miehen kanssa, joka hyppää kesken kaiken toisen naisen matkaan). He erosivat sitten myöhemmin sopuisasti, mutta minä olin sillä välin löytänyt nykyisen kumppanini. Nyt olen todella tyytyväinen, että tuostakaan silmittömästä ihastumisesta ei tullut suhdetta. Mekään emme olisi olleet mikään ideaalipari. Hän löysi sitten myöhemmin omansa ja on nyt kahden lapsen isä, ja itse olen heistä toisen kummitäti.

Olisin täydellisen onnellinen elämääni, mutta onnea varjostaa hieman se, että nykyinen mieheni kokee alemmuudentunnetta siitä että meillä ei ollut lainkaan tuollaista hullaantumisvaihetta suhteen alussa. Minua asia ei häiritse ollenkaan, koska tiedän mitä se hullaantuminen on, ja mitä se ei ole. Se todella on sitä, miksi sitä tieteessä kuvataankin: hetkellinen mielenhäiriö, aivokemiallinen epätasapainotila. Ihana sellainen kyllä, mutta ei ainakaan minun kohdallani kerro mitään suhteen onnistumisen todennäköisyydestä. Ja se menee aina ohi, ennemmin tai myöhemmin, vaikka sen aikana tätä onkin vaikeaa uskoa.

Valitsen miljoona kertaa mieluummin oman, ihanan, luotettavan, seksikkään ja rakastettavan mieheni tuon mukanaanvievän mutta tyhjän, hetkellisen huuman sijasta. Mies ei vain tätä ymmärrä, koska hän ei ole sitä huumaa itse koskaan kokenut. :/