Tunne etten elä enää kauaa
Olemme muuttamassa pian. Muuttoa on suunniteltu pitkään ja olen odottanut sitä kovasti. Nyt kun muuttopäivä on lähellä, on tullut outo tunne että siitä paikasta ei tule kotiani. Mies ja lapset vain tulevat elämään siellä. Eikä se ole ero.
Minulla on usein aavistuksia pienistä tulevista tapahtumista. Tämä ei vaan ole mikään pieni asia, vaan tuntuu että minun tarinani alkaa olemaan lopussa. Eikö tämä ole ihan tyhmää? En ole koskaan pelännyt kuolemaa, en ole pahemmin edes ajatellut sitä. En ole masentunut, rakastan elämää. Olen terve kolmivitonen. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Tulee vain mieleen että jos oikeasti olisin kuolemassa, niin tosiaan aavistaisin sen kyllä. Ja nyt sitten aavistan. Ymmärrätte varmaan etten ole viitsinyt puhua kellekkään, joten kerron nyt teille.
Kommentit (9)
Hoida paperiasiat kaiken varalta kuntoon ja sitten nautit vaan elämästä. Muutahan et voi tehdä.
Se on varmaan vain alitajuista vastustusta uutta elämäntilannetta ja muutosta kohtaan, vaikka haluatkin muuttaa. Se talo ei tunnu vielä kodilta, kun ette ole siellä vielä asuneet. Ei sen tarvitse mitään tarkoittaa.
Muutto ahdistaa ja mieli käyttää pakkoajattelua. Lajityypillinen ominaisuus, en hätääntyisi.
Tee testamentti ja kirjoita valmiiksi kirjeet lapsillesi ja miehellesi. Kyllä tuollaisen voi aavistaa. Voimia sinulle!
jos oikeasti olisin kuolemassa, niin tosiaan aavistaisin sen kyllä
No etpä kylläkään aavistaisi. Diagnoosini: Olet hörhöyteen taipuvainen seksuaalisesti turhautunut elämänvalintojasi kyseenalaistava keski-iän kriisiä lähestyvä rouva, joka etsii epätoivoisesti jotain, mikä antaisi elämälle suuntaa ja varmuutta. Teikäläiset hurahtavat niin kovin helposti milloin mihinkin: uskonnollisuuteen, huovutukseen, keskustalaisuuteen...
Se menee ohi, keskity duuniin ja treenaamiseen. Viiden vuoden päästä sinulla on sikspäkki ja mielenrauha. piis, sista!
Mulla on ollut tuollainen olo niin kauan kun muistan. 10-vuotiaana ajattelin etten tule koskaan opiskelemaan lukiossa tai edes yläasteella. Se ajatus vain tuntui niin kaukaiselta ja oudolta eikä se tuntunut samalta kuin uudet, tuntemattomat asiat yleensä: Olib vain varma etten tule elämään niin vanhaksi. Sitten 15-vuotiaana olin varma etten tule koskaan täyttämään 20, saamaan lapsia tai avioitumaan. En vain yksinkertaisesti eläisi niin pitkään. En osaa kuvitella itseäni niin "vanhana". Näissäkään kyse ei ollut siitä ettenkö haluaisi lapsia tai naimisiin, molemmat olivat suurimpia toiveitani. Ei noi ajatukset koskaan ole mua pelottanut, yleensä sivuutan ne vain ajattelemalla että se on mun mielikuvitusta (kuten tähän mennessä onkin ollut). Toisaalta mulla on ollut muihin juttuihin liittyen tuollaisia samanlaisia "aavistuksia" tai mielikuvia, miksi niitä haluaakaan kutsua, ja ne ovat toteutuneet (mm. kerran lähtiessäni 16-vuotiaana ajamaan moposkootterilla koulusta kotiin, mulla kävi jotenkin mielessä että ajan varmaan kolarin, ja todellakin muutaman sadan metrin päässä kotoa, rekka peruutti risteyksessä päälleni, onneksi ehdin hypätä kyydistä ja mopo vain meni lunastukseen, itselleni ei käynnyt mustelmaa pahemmin).
Nyt, 21-vuotiaana, äitinä, en halua ajatella tuollaisia juttuja koska tuntuu niin pahalta etten näkisi lapseni kasvavan ja lastenlasteni syntyvän, mutta tosiasiassa en edelleenkään usko ehtiväni nähdä lastenlasteni syntymiä. En usko ehtiväni opiskella loppuun, hankkia toista lasta, ostaa omakotitaloa. En usko koskaan täyttäväni 30. Jotenkin vain on se sama tunne etten elä niin pitkään. Edelleenkään kuolema ei pelota, mutta se mitä kaikkea minulta jää näkemättä ja tekemättä jos tuntumani on totta, pelottaa.
[quote author="Vierailija" time="31.05.2015 klo 23:20"]Mulla on ollut tuollainen olo niin kauan kun muistan. 10-vuotiaana ajattelin etten tule koskaan opiskelemaan lukiossa tai edes yläasteella. Se ajatus vain tuntui niin kaukaiselta ja oudolta eikä se tuntunut samalta kuin uudet, tuntemattomat asiat yleensä: Olib vain varma etten tule elämään niin vanhaksi. Sitten 15-vuotiaana olin varma etten tule koskaan täyttämään 20, saamaan lapsia tai avioitumaan. En vain yksinkertaisesti eläisi niin pitkään. En osaa kuvitella itseäni niin "vanhana". Näissäkään kyse ei ollut siitä ettenkö haluaisi lapsia tai naimisiin, molemmat olivat suurimpia toiveitani. Ei noi ajatukset koskaan ole mua pelottanut, yleensä sivuutan ne vain ajattelemalla että se on mun mielikuvitusta (kuten tähän mennessä onkin ollut). Toisaalta mulla on ollut muihin juttuihin liittyen tuollaisia samanlaisia "aavistuksia" tai mielikuvia, miksi niitä haluaakaan kutsua, ja ne ovat toteutuneet (mm. kerran lähtiessäni 16-vuotiaana ajamaan moposkootterilla koulusta kotiin, mulla kävi jotenkin mielessä että ajan varmaan kolarin, ja todellakin muutaman sadan metrin päässä kotoa, rekka peruutti risteyksessä päälleni, onneksi ehdin hypätä kyydistä ja mopo vain meni lunastukseen, itselleni ei käynnyt mustelmaa pahemmin).
Nyt, 21-vuotiaana, äitinä, en halua ajatella tuollaisia juttuja koska tuntuu niin pahalta etten näkisi lapseni kasvavan ja lastenlasteni syntyvän, mutta tosiasiassa en edelleenkään usko ehtiväni nähdä lastenlasteni syntymiä. En usko ehtiväni opiskella loppuun, hankkia toista lasta, ostaa omakotitaloa. En usko koskaan täyttäväni 30. Jotenkin vain on se sama tunne etten elä niin pitkään. Edelleenkään kuolema ei pelota, mutta se mitä kaikkea minulta jää näkemättä ja tekemättä jos tuntumani on totta, pelottaa.
[/quote]
Kuulostaa tutulta, ja mulla on pakkoajatuspainotteinen ahdistuneisuushäiriö :(
Ymmärrän ketjun aloittajaa.
itselläni 60-vuotta rikkoutunut ja terveys menetetty. Äsken vain tuli outo olo, ettei elämäni jatku enää pitkään.
työasiat kunnossa, samoin perhekuviot. En pahemmin jaksa stressata enkä panikoida. Muuttamassa en ole enkä myöskään eroamassa tai menossa avioliittoon. En myöskään ole masentunut.
Tuntuu vain että loppu häämöttää...
Tuskin kuitenkaan kuolet jos olet terve ja 35 vee...