En jaksaisi enää kantaa huolta ja huolehtia vanhemmastani

Hän soittelee jatkuvasti ja olen ikään kuin hänen tukihenkilönsä. Olen hänen lapsensa, 22-vuotias opiskelija. Hän on työtön ja ei luultavasti tule tekemään ikinä töitä. Masennustaustaa on ja "tavallista" elämää heikentäviä sairauksia. Autan aina häntä parhaani mukaan jokaisessa asiassa, jossa hän tuntee apuani tarvitsevan.

Olen itse käynyt läpi pahan masennusvaiheen, jonka kanssa olen nykyään sinut. Viime aikoina on tuntunut, että tämä jatkuva joka paikkaan venyminen ottaa veronsa. Olen pahantuulinen ja todella väsynyt. Rakastan vanhempaani ja aion pitää hänestä huolta aina, mutta joskus toivoisin, että hänellä olisi paremmat elämäntaidot tietyillä elämän osa-alueilla. Lisäksi toivoisin enemmän ja parempia ulkopuolisia tahoja, jotka voisivat häntä auttaa. Huolikin on jatkuva, koska on kyse masentuneesta ja elimellisesti sairaasta ihmisestä.

Joskus kun sanon, että en jaksaisi nyt auttaa, hän suuttuu ja esittää marttyyria. Sitten hän sanoo, että ei ole ketään muutakaan, joka voisi auttaa. Minulle tulee myös joskus syyllisyydentunto siitä, että olen minäkin häneltä apua saanut omiin ongelmiini, joten minun täytyy nyt olla hänen käytettävissään. Mikä on se sopiva määrä auttamisen vastavuoroisuuteen? Miksi lapsi/vanhempi-roolimme ovat hämärtyneet näin? Haluaisin, että hän vain paranisi ja voisimme viettää yhdessä laatuaikaa. Hyviä päiviäkin on, mutta hänen elämän vastoinkäymiset vaikuttavat myös minuun ja mielialaani.