Mitä ihmettä, miten jouduin tähän?

Onko kellään muulla näin ahdistavaa kokemusta ja miten siitä voi ikinä selvitä? Olet elänyt mielestäsi onnistunutta parisuhdetta ja elämää vihdoin. Ajattelet että miehesi on komea, osaava, menestynyt, omaatte samantyyppisen arvomaailman ja maailmankuvan jne. Olet siis kuvitelmissasi onnellinen. Jossain kohtaa tulee hetkenmielijohteesta mieleen, että miksiköhän mies ei koskaan sano rakastavansa, no tämä seikka painuu taka-alalle koska kaikki edelleen kuvitelmissa on hyvin. Ja saan kuulla kysyttäessä asiasta, mieheltä, että minähän en sulle sano sitä mitä sä vaan haluat kuulla! Sitten, tulee riita, saat kuulla olevasi mikäköhän olisi sitten se oikea termi, mutta omassa mielessä se näyttäytyy erittäin huonona adjektiivina, suoraan sanottua tunnet olevasi pelkkää ilmaa miehellesi. Koska olet niin kauhea, kun aina vaan valitat ja käsket ja haluat sanoa viimeisen sanan.. Herää kysymys että mistä valitetaan? En valita esim. kotitöistä tai muusta askareesta, en edes uskalla vaikka mikä olisi. Silti saan kuulla olevani kaameaa seuraa, mulle ei voi puhua koska heti tulee riita enkä osaa kuunnella (tuo kuuntelu on varmasti vaikeaa oikeastikkin) Mutta pointtina on siis jos joku pääsi tänne asti, että mitä ihmettä teen väärin kun samaan aikaan kun itse kuvittelen eläväni elämäni parasta suhdetta niin mieheni puuskahtaa kuinka hirveä akka olen, ja miten kamalaa kuraa hänen päällensä vyörytän, olen kuulema ollut hirveä jo puolivuotta ties kauemminkin.. Mitään ei sanota hetkessä, mutta jos jotain ihan arkipäivän asiaa keskustellaan, niin pahimmillaan mies tulistuu hetkessä ja pikaistuksessa heittää esim. tavaroita menemään ja vaan sen takia että olen taas ollut ihan kauhea akka. Huudon jälkeen häipyy eikä suostu puhumaan, vika minussa. En pysy todella enää itsekkään kärryillä, saati ns. punainenlanka kadonnut tästä tekstistä, että omasta elämästäni. Todella kadonnut, sillä oikeasti olen alkanut voimaan pahoin ja tuntemaan epätoivoisia ajatuksia aina vaan enemmän kuin koskaan ennen. Mietin ja syyllistän itseäni, että olen hirveä, että ansaitsen tämmöistä, samalla mieheni huutaa minulle että en pidä häntä minään ja mitätöin hänen panoksiaan meidän eteen. Ikinä en ole miestäni mitätöinyt, päinvastoin. Olen ollut onnellinen siitä mitä on tehty, mutta ei. Hän näkee niin, että en arvosta häntä yhtään. Olenko siis vaan oikeasti seonnut tai sekoamassa lopullisesti vai miksi mieheni kyykyttää minua maanrakoon juurikin niissä hetkissä, kun itse sitä osaan vähiten odottaa. Ihan kuin ns. kohaukset tulisivat puskista, vaikka näemmän mieheni on niitä mielestään pidätellyt jo pitkään ja antanut minun olla kaamea, eikä vaan ole viitsinyt puuttua asiaan.. WTF? nyt jälleen olen pelkkää ilmaa ja minun ohi voi halveksien kävellä, töniäkin voi jos satun liian lähellä eli tiellä seisomaan. Itse kaipaan vain hellyyttä ja kumppanuutta, kuulostaa lattealta, mutta sellaista välittämistä niin kuin mies naiselle ja toisin päin. Mutta ei, sellainen ihanuus ei ole minua varten. Mussa on pakko olla jotain todella pahasti pielessä. Ps. en ole erityisen poikkeavan näköinen, olen työssäkäyvä, itse elantoni maksava ns. ihan tavallinen tyyppi. Tai niin luulin, nyt mieli on alkanut valumaan aika synkkiin vesiin...Mitä ihmettä seuraavaksi? En jaksa enää anella anteeksiantoa rikkeistä toista kohtaan mitä en kunnolla edes ymmärrä tehneeni? Näin ne kulissit pettää, joskus ihan oman pään kulissit, aika hulluutta että ei itse tajua olevansa näin onnettomassa liitossa.