Lue keskustelun säännöt.
Kitkerä ystävä
22.01.2015 |
Uh, varmaan vähän turha tänne avautua mutta avaudunpa silti. Surettaa kun yksi ystäväni on käynyt jotenkin niin..kitkeräksi. En keksi muutakaan sanaa tähän hätään. Olemme olleet vuosia ystäviä, mutta välillä myös kuukausien jaksoja jolloin emme ole yhteyksissä ja tämä ollut ok. Tutustuimme työn kautta ja huomasimme että meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja samanlainen huumorintaju. Yhteistyö töissä oli vaivatonta ja mukavaa ja luontevasti jatkoimme yhteydenpitoa senkin jälkeen kun toinen meistä vaihtoi työpaikkaa.
Nyt vain viimeisen vuoden aikana olen ihmetellyt ja ehkä uudestaan puntaroinut ystävyytemme laatua. Kun juttelemme jostain hän ei tunnu hyväksyvän sitä jos en ajattele jostain asiasta kuin hän. Esim. miehet: hän on vakaasti sitä mieltä että minä en vain ymmärrä että TARVITSEN miehen elämääni. Lisäksi hän on facebookissa kauhean pisteliäs minua kohtaan ja myös harrastanut siellä minuun kohdistuvaa huumoria jossa on pahanilkinen pohjasävy. Tätä nykyä minulla on aina epävarma olo aina jos ollaan sovittu tapaamisista, siis epävarma siitä haluanko minä edes nähdä häntä kun sieltä voi tulla taas mitätöivää asennetta. Suurimmaksi osaksi kuitenkin meillä on kivoja syvällisiä keskusteluja esim. kirjoista ja elokuvista sekä historiasta ja luonnosta. Vain silloin kun aiheet menevät ns. tosielämään ja arkeen, alan kokea hänen puoleltaan tyytymättömyyttä ja jonkinlaista terävyyttä.
En kuitenkaan itse ole muuttunut kauheasti ihmisenä eikä meidän välillämme ole tapahtunut mitään sellaista mikä minusta oikeuttaisi jatkuvan pistelyn ja kitkeryyden. Ahdistaa myös ajatus siitä, että kysyisin tilaisuuden tullen miksi hänestä on tullut sellainen. Mutta ehkä pitäisi? Siinä ahdistaa se, että pelkään että tuollainen kysymys saattaisi aiheuttaa keskustelun jossa hän haukkuu minut tms. Hän on suuttunut minulle kaksi kertaa aiemmin aika hurjasti siksi että olin 5-15 minuuttia myöhässä tapaamisesta enkä pystynyt soittamaan kun ajoin autoa.
Kommentit (5)
Kiitos vastauksista.
Miksi pelkään häntä? Sitä tässä olen miettinyt. Kai minä pelkään niitä pikku piikkejä. Milloin annoin hänen alistaa minut? Tuo oli hyvä kysymys. Varmaan olemalla kuin ei sitä pitkäaikaista vinoilua olisikaan ja noina kertoina kun hän suuttui niin pahasti myöhässä olemisestani että häipyi ennen kuin ehdin paikalle ja kosti olemalla vastaamatta puheluihini ja viesteihini, en osannut ottaa sitä puheeksi. En tiennyt miten sellaiseen pitää reagoida, jotenkin vaan lamaannuin ja odotin että hän ottaisi sen itse puheeksi.
En vaan ymmärrä mistä se katkera sivumaku on tullut väleihimme. Jokin osa minusta on kai kieltäytynyt tajuamasta sitä. Harkitsen tosissani asioiden ottamista puheeksi kun seuraava sivallus tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmissuhde on ohi, kun se on tuollaista. Ja oikeaa ystävyyttä sellainen suhde ei koskaan ollutkaan. En nyt väitä etteikö hyvissäkin suhteissa olisi erimielisyyksiä tai tosi typerää sekä naurettavan huonoakin käytöstä välillä, onhan niissä, mutta tuo ei ole ystävyyttä. Ystävyys kun on (mun sanakirjassani) sitä, että toisen hyväksyy ehdoitta. Ehdoton ystävyys, ehdoton rakkaus, näistä on vähän paha lähteä tinkimään "mun maailmassani". Kevyet tutut ovat erikseen ja tavallaan hyvä juttu.
Olen itsekin välillä todennut ettei joku suhde ole tai ettei siinä ole aineksai ehdottomaan ystävyyteen, jolloin olen itse ollut se jättäjä, tai sitten välillä minut on jätetty. Silloin kun itse olen jättänyt, olen kysellyt itse itseltäni parit hyvät kysymykset, kuten esim. miltä tuntuisi jos tuo ihminen soittaisi mulle joskus keskellä yötä tarvitessaan jotain juttuseuraa/tukea? Miltä se minusta tuntuisi? Jos olen ajatuksesta ärtynyt ja ajattelen vain enemmän omaa unen tarvettani ja sitä etten mitenkään jaksaisi hänen ongelmiaan kuunnella, ei kyseessä ole mikään minulle erityinen ihminen. Tai että miten paljon voisin antaa anteeksi, missä menisi se raja hänen kohdallaan? Turhan tutun kohdalla hyvin vähän, koska ei tarvetta. Jne. Tai että mikä on eka tunne, kun ajattelen häntä? Nuorena olin liiankin riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä, nykyään olen sitä enää hyvin vähän jos ollenkaan. Milloin tahansa pelkkä omakin seura on parempi kuin liian petollinen ystävyys.
Kuulostaa siltä että tuo ystävä tuo elämääsi enemmän negatiivisia asioita kuin positiivisia. Et häviä mitään jos otat asian puheeksi hänen kanssaan. Jos hän alkaa "huutamaan" on varmaan selvää, että pärjäät paremmin kun katkaiset välit kyseiseen ystävään kokonaan.
Ja mikä on mielestäni oleellista tuossa sun tilanteessasi kysyä itseltäsi: Miksi pelkään häntä? Sinähän pelkäät häntä, ja kuuluuko se ihmissuhteisiin? Siis hyviin ihmissuhteisiin, tai mikä minä olen arvottamaan, tästähän voi nyt joku masokisti älähtää, hänelle kun sadistilta tuleva pelottelu on varmaankin se ydinjuttu :D mutta noin muuten. Miksi pelkäät? Milloin annoit hänen alistaa sinut siten? Tapahtuiko se jo ihan alussa, vasta myöhemmin, minkä seurauksena?
2
Onko hänen oma mahdollinen parisuhteensa vähän toimimaton?