Minulla on valmiina viimeinen suunnitelmani

tämän kurjan suhteen pelastamiseksi. Olen kahden pienen pojan äiti ja kurjan avioliiton vaimo. Pikkuhiljaa elämämme on luisunut siihen, että olemme vain mieheni jatkeita, hänen elämänsuunnitelmansa pelinappuloita. Olen joustanut, ymmärtänyt, tukenut, mennyt äärirajoilla. Mies on vääntänyt, raivonnut, jyrännyt itsekkäästi läpi omat tavoitteensa. Hän kohtelee minua alentuvasti, huutaa ja vähättelee. Riitelemme joka päivä.

Tilanne on kulminoitunut nyt tähän itkuun ja tähän suunnitelmaan. Miehestäni välittämättä alan elää pelkästään omaa (ja lasten) elämää. Teen omat juttuni hänestä välittämättä, kepeän hyväntuulisella (vaikka teeskennellyllä) olemuksella olen välittämättä hänen paskamaisuudestaan. Laihdutan kaikessa hiljaisuudessa viimeiset raskauskilot, palaan töihin. Tapaan ystäviäni ja järjestän itselleni vapaailtoja ja menoja. Kohtaan hänen huutavat kasvonsa hymähtelevällä kärsivällisyydellä ja mikä tärkeintä, en itke kyyneltäkään. Hänen katkeran raivonsa otan vastaan lempeällä ymmärryksellä, vaikka sisälläni kuohuisi Atlantin valtameri. Muutan oman sisäisen maailmani valmiiksi rauhalliseen maisemaan ja valmistaudun hiljalleen muuttamaan myös fyysisen maailmani uuteen maisemaan. Jos tämä täyskäännös ja oma asennemuutos ei auta, tiedän että ensi kesänä tällä perheellä on kaksi eri osoitetta.