Lapsen muisti

up

Miksi haluaisit, että unohtaisi? Eikö olisi terveempää vaalia niitä lapsen muistoja?

Tarkoitan kuinka kauan menee, että lapsi lakkaa ikävöimästä, odottamasta eli ns. unohtaa aikuisen joka ei ole enää läsnä hänen elämässään. Eikö 2-vuotiaan muisti ole kuitenkin aika lyhyt?

ap

Muistikuvat katoavat mutta sisälle voi jäädä itsellensä selittämätön ahdistus ja käsittelemätön suru. Loppuelämäksi. Ainakin jos asiaa ei käitellä ja lapsi jää yksin tunteineen.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2014 klo 14:23"]

Tarkoitan kuinka kauan menee, että lapsi lakkaa ikävöimästä, odottamasta eli ns. unohtaa aikuisen joka ei ole enää läsnä hänen elämässään. Eikö 2-vuotiaan muisti ole kuitenkin aika lyhyt?

ap

[/quote]

ei välttämättä lopeta ikävöimistä koskaan, eikä siihen auta yhtään se, että unohtaa sen aikuisen kokonaa. Päinvastoin, se että olisi edes jotain muistikuvia, voisi auttaa siihen ikävään.

Vanhemman kuolema on lapselle totaalinen hylkääminen ja erittäin traumaattinen kokemus. Pikkuvauvasta en osaa sanoa mutta kaksivuotiaalle todella paha paikka.

Lasta täytyy auttaa ja tukea, paljon.

2

Siskoni oli 2 kun isämme kuoli, hän noin vuoden verran oli kysellyt aktiivisesti joka päivä "milloin isä tulee töistä kotiin". 

[quote author="Vierailija" time="11.11.2014 klo 15:31"]

Siskoni oli 2 kun isämme kuoli, hän noin vuoden verran oli kysellyt aktiivisesti joka päivä "milloin isä tulee töistä kotiin". 

[/quote]Voi reppulia :(

Oma isäni kuoli kun olin 1v 8kk ja kyllä se asia vaivasi tosi kauan, siis vuosia, ennen kuin ehkä joskus teini-iässä vasta pystyin käsittelemään asian vähän aikuismaisemmalta kantilta.

Näin tosi kauan painajaisia, heräsin itkien ja isää huutaen. En tietenkään ymmärtänyt silloin mitä kuoleminen on ja mihin isä on mennyt, mutta minulle selitettiin että isi on nyt taivaassa ja osoitettiin ylös taivaaseen. Iltaisin hiiret rapisteli vintillä ja minä iloitsin, että "nyt isi tulee".

Vielä ala-asteellakin itkeskelin ja kyselin, miksi kaikilla muilla on isä ja miksi minulla ei ole. Ei sitä pieni lapsi koskaan voi oikein ymmärtää tai lakata ikävöimästä -vaikka tietoista muistoa henkilöstä ei ole, niin kyllä se tieto ja tunne hylkäämisestä ja toisen poismenosta on alitajunnassa.

Näin aikuisena huomaan, että tapahtuma on jättänyt minuun esim. tosi ison hylätyksi tulemisen pelon (ei ole koskaan tapahtunut mitään muuta, mistä tällainen näin suuri alitajuntainen tunnelukko olisi voinut syntyä). Tämä aiheuttaa ongelmia, mustasukkaisuutta ja inhottavaa takertumista esimerkiksi parisuhteessa, paniikkia ja pelkoa jos kumppani lähtee pidemmäksi aikaa johonkin, vaikeutta olla yksin jne. Vaikka järjellä ajateltuna minulla ei pitäisi olla mitään hätää, parisuhteeni on tosi hyvä ja luottamuspohjainen.

Toivottavasti saat asiat käsiteltyä lapsen kanssa hyvin kun hän kasvaa. Luo hänelle turvallinen ympäristö, älä ainakaan anna koskaan kokea hylätyksi tulemisen tunnetta.

http://yle.fi/uutiset/isattomyys_jattaa_aukon_lapsen_sisimpaan/5737213

Ainiin, lisäksi minua kiusattiin ala-asteella siitä, että isäni on kuollut. Julmia osaavat lapset olla. Kun olin teini-ikäinen, yhden näistä kiusaajista isä teki itsemurhan. Kai se karma siis hoitaa.

t. 11