suur-helsingin sensomotorinen keskus

Lapsella aspergerin syndrooma ja ajattelin lievittää ääniyliherkkyyttä ja kehittää kömpelöä motoriikkaa.

Terepeutti Nina on todella mukava, mutta jos nyt aivan totta puhun, niin en ole kovinkaan vakuuttunut metodista. Kuuloa tutkittiin aika metkasti, ja luulen, että käyristä saatiin halutunlaisia, viis siitä, miten kuulo oikeasti eri taajuuksilla reagoi. Samaa tarkoitushakuisuutta olin vaistoavinani myös refleksien tutkimuksessa.

Mutta korostan, että varaumani koskevat siis metodia, ei niinkään terapeuttia.

Meille ei ainakaan ääniyliherkkyyteen ollut mitään vaikutusta terapialla ja motoriikankin kanssa on vähän niin ja näin. Lapsi on edelleen kömpelö.

Terapia tuli maksamaan liki pari tonnia, josta Kela ei korvaa mitään. Terapia kestää vuoden, jona aikana tapahtuisi ilman terapiaakin kehitystä - joten mikä osa kehityksestä johtuu terapiasta ja mikä olisi tapahtunut muutenkin?

Tietenkin on niin, että MIKÄÄN terapia ei auta kaikkia. Vaikka meidän vesseli ei juurikaan tuosta hyötynyt, niin joku muu voi hyötyäkin melkoisesti.

Ihan huuhaata ja rahastusta! Kuulokin tutkittiin lapsen nenän edessä niin, että lapsi oppi ennekoimaan, milloin painaa napista (valon välähtäessä). Tulokset tietysti sen mukaiset ja kalliit oheistuottetteet vaan tiskiin. Jumpattu on säännöllisesti ja mitään hyötyä emme ole saaneet. Luotettava tieteellinen näyttö puuttuu. Se siitä metodista. 

Minun poikani on saanut 13-vuotiaana aivan uskomattoman avun tästä terapiasta! Puoli vuotta teimme terapiaa kotona eikä siitä lipsuttu. Lapsi oli saanut periaatteessa 10 pistettä synnytyksessä mutta kerran neuvolassa sanottiin, että voisi käydä kuulontutkimuksissa. Kun en itse huomannut mitään, se jäi, mielestäni kuulossa ei ollut vikaa. Mutta Ninan luona löytyi mm. tämä ongelma uudestaan. Vasen kuulo oli ihan omilla lukemillaan verrattuna oikeaan ja lapsi kuuli matalat äänet liian kovaa suhteessa korkeisiin. Kuulokuvajaat paranivat selvästi jo 1,5 kk jälkeen: ne ovat valitettavasti ainoa mustaa-valkoisella oleva dokumentti kehityksestä.

Aiemmin poikani oli harrastanut esim. TaeKwoDoa SM-tasolla. Silti hänellä oli sitä hassua kömpelyyttä ja suuri hämmästykseni oli, ettei hän kyennyt konttaamaan kun sitä alettiin testata. Kova ongelma oli vastasyntyneen jäljelle jääneissä reflekseissä ja siinä, että niitä hallitseva ns. Moro-refleksi oli jäänyt päälle. 1,5 kk terapian aloituksesta hän sanoi "Äiti, tää jalkapallo on nyt niin paljon hauskempaa, kun mä saan tän pallon nyt jotenkin kiinni!" Samoin hän kykeni tekemään tasapainoliikkeitä joita hän ei ollut ennen pystynyt. Ristiriitaista TaeKwonDon ja kehitysasteen kanssa oli se, ettei aiemmin ollut oppinut kunnolla luistelemaan tai hiihtämään ja sitten taas se, ettei konttaus sujunut. 

Valitettavasti terapia alkoi kesällä kun siirryttiin ala-asteelta yläasteelle. Tällöin erityisluokan opettaja ja koko koulu vaihtui, jolloin vanha opettaja ei pystynyt näkemään tätä muutosta. Uusi opettaja oli kuitenkin opettanut erityisoppilaita vuosia ja hän ihmetteli ja iloitsi pitkään sitä kehitystä joka tästä vuodesta alkoi ja jatkui. Jos tätä apua ei meille olisi tullut, en tiedä miten olisimme selvinneet tästä eteenpäin, sillä tästä yläasteesta lähtien poikani sai enää vain 4 aineessa (matematiikka, äidinkieli, historia ja englanti) erityisopetusta. Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen parani vasta tästä eteenpäin.

Tähän mennessä lähes kaikki lapsen ongelmat oli pantu vain perimän piikkiin ja ajatuksella että mitään ei sille voi tehdä. Sekä äidin että isän puolella oli todella suuri sukurasite hahmotushäiriöille. Nyt uskon myös että pojan kehitystasoon on myös vaikuttanut rokotteet.

Niille, jotka eivät ole saaneet tästä Sensomotorisen terapiasta apua, ja jotka epäilevät hoitomuotoa sanoisin, että rokotteissa ja ravitsemuksessa on sitten korjattavaa. Kehityshäiriöt ovat usein lähtöisin rokotteiden adjuvanteista tai homealtistuksesta. Niillä, joille ongelmia tulee, voi olla valmiiksi maksan metabolian heikkoutta eivätkä he pääse eroon haitallisista aineista joita esim. rokotteiden adjuvanteissa on, puhumattakaan homeiden mykotoksiineista. Tietenkin kaikki lapset ovat yksilöitä ja on mahdotonta tietää kenellä se on mistäkin kiinni. Kaikkein suurin jarru tämän asian avaamisessa on siinä, että lääkärikuntamme on fakkiutunut uskomaan olevansa kaikkitietäviä. Heidän oikea osaamisensa on välillä uskomattoman heikkoa. Heidän suuri vaikutusvaltansa ja heikkoutensa näissä ongelmissa peitetään juuri suurella ylimielisyydellä ja kaikkivaltiaiden yhteiskuntaa hallitsevalla voimalla.

Mikäli tämä aihe kiinnostaa lisää, suosittelen ottamaan yhteyttä Suomen Terveysjärjestöön.