Olenko ihan vajakki?

Olen se sama "ei kokemusta lapsista"-tyyppi, joka kirjoitti tänne aiemmin kun pelkäsin tehneeni väärin antaessani mehujäätä ja limsaa naapurin ipanoille. No jauhetaan nyt lisää tästä kun alkuun pääsin.

En tiedä miks oon pelännyt jotenkin lasten kanssa oloa, miten puhun ei liian alistuvasti ja lässyttävästi muttei liian aikuismaisestikaan suunnilleen aiheista kvanttifysiikka tai talouspolitiikka, näin kärjistettynä. Kai siksi, kun en ihan oikeasti ole esiteini-iän jälkeen lasten kanssa tekemisissä ollut, ei vaan ole tullut tilanteita suvun tai läheisten puolesta. En siis ihan tajua, mitä kaikkea minkäkin ikäinen lapsi ymmärtää (hehheh, kehityspsykan kurssi takana ja psykologiasta kirjoitin E:n, hyvin muistissa).

Siis varmasti on ihan suht yleinenkin ongelma, mutta kyllä tää mua nyt henkilökohtaisella tasolla häiritsee, että jännitän lapsia enkä luonnostaan aisti aikuismaisesti mikä on OK ja mikä ei, kun ei ole vielä omia lapsia. Sitten olen ylidramaattinen oman pääni sisällä, samoin ylianalysoiva ja ylivarmisteleva lasten vanhempien suhteen (kyseessä siis nivaska naapurin lapsia, jotka välillä juoksentelevat kylään kun on avoimet ovet tiiviissä pihayhteisössä).

Kai johtuu osittain siitä, että itse olen kasvanut aika rennossa ja ihmisiin luottavassa, ei puoleen tai toiseen hössöttävässä ilmapiirissä, jossa meitä lapsia on (ehkä jossain määrin liiankin kanssa) pidetty tasavertaisina juttukavereina. Me emme ole saaneet mitään extrahuomiota, olemme ikään kuin vain eläneet mukana. (Sori, mutta pakko sanoa joidenkin olevan niin älyttömän lapsikeskeisiä, syystäkin tavallaan kyllä, onhan se oma lapsi suurinta maailmassa. Mutta usein se on luonnollisesti sitä lähinnä vanhemmille itselleen, joten ehkä elämää voi kohdistaa muuhunkin kuin oman lapsensa kehityksen, käytöksen, normaalien pikkuhuolien ja muiden ylianalysointiin, hyvin raskasta toiselle aikuiselle ystävälle pidemmän päälle. Oikeasti on, vaikka tämä sama sata kertaa todettu onkin.)

Joka tapauksessa, tämän pitkän höpinän jälkeen siis pointti tekstissäni se, että juttelin mukavia ja niin normaalisti kuin osasin olin taas muutaman lapsosen kanssa pihalla tänään. Se on minusta ihan mukavaa, en rasitu siitä yhtään ja tulee melkein paha mieli kun jotkut äidit huutaa kiukkuisena, että "nyt Eelis mä olen sata kertaa sanonut, että kotiin ja pois sieltä nyt kun heillä varmasti kiire!!". Höh. Ei mulla ollut mihinkään kiire. Mutta minkäs teet. Sitten nämä lapset hyppää syliin, että "sä oot ihan paras, mä tykkään susta, ehkä mun paras kaveri!". Just ovat kertoneet koulukiusaajista ja olen lohduttanut ja tsempannut - sitten toi. Vähän tunteiden ylikuormitus. Koska kun kotiin lampsin, niin herkistyin ihan itkuun.

Eli voiko sitä vaan mennä go with the flow -asenteella lasten kanssa, miettimättä nyt järjettömyyksiin vanhempien paheksumisia ja perheen tapoja? Eikö ole heidän tehtävänsä tulla kertomaan minulle, jos joku asia ei kuulu heidän perheensä normeihin, eikä minun pääteltävä mysteeri, josta jälkikäteen ehkä tulee selän takana marinaa? Just tyyliin nämä, että voi ei, nyt annoin karkin ja en tiedä onko tällä lapsella karkkipäivä just tänään.

Voi voi, on kyllä ekan maailman ongelmia... Mä pelkään pilaavani lapset mehujäällä ja jossakin sitä samaan aikaan näkee samanlaiset pikkuihmiset kaduilla nälkää ja tallailee huumeruiskuihin kaatopaikoilla. Mutta minkäs teet, silti näitä mietin. :/