Viimeyönä klo23

Tuli joku romahduskohtaus.

En oikein tiedä miksi, mutta itkeä vollotin kuin pieni lapsi koska ikävöin niin äitiäni. Mielessä pyöri kuin filminauhana äidin viimeiset 2vrk ja hänen viimeinen iltansa sairaalavuoteella, oli yksityishuone ja ulkona pimeä marraskuinen poutasää, katselin sairaalan ikkunasta Hyksin sairaalan ikkunoiden valoja, Lauttasaaren siltaa joka näkyi hyvin pimeässä valaistuna ja pidin äitiä kädestä kiinni.

Hän oli osaksi jo muualle, tajunnataso oli niin matala ettei puhuttu mitään, tosin minä juttelin äidille mutta hänen puhumisensa oli siinä kun taputin häntä poskelle että havahtuisi ja kerroin rakastavani. Kai se kuuli ja ymmärsi sen kun vastasi siihen takaisin vaikkakin lause jäi hieman kesken.

Huoneessa haisi kalma, äiti oli jo jonkin aikaa haissut kuolemalle. Sen se tekee kun sairaus tuhoaa sisäelimiäkin ja turvottaa, en ikinä unohda sitä hajuakaan. Ed päivänä tuosta äiti vielä istui sängyllä ja muistan senkin niin hyvin kun hoitaja toi ruoan ja piimälasi kaatui äidin haparoidessa, hän oli vihaisen näköinen siitä. Mutta äiti oli väsynyt, kovin väsynyt ja varmasti otti ylpeydenkin päälle olla niin vaivainen ja tuskainen ja kömpelö, sänki päässä ja toinen rinta poissa, täysin muiden armoilla. Huitaisi kädellään jotta ymmärtäisin mieheni ja silloin 4v ja 2v lasteni kanssa poistua vaatteiden vaihdon ajaksi. Äitiparka.

Miksi minun piti lähteä huoneesta pois äidin viimeisenä iltana, klo alkoi olla puoltayötä ja ajattelin että lapset ja mies kaipaa minua, tai jotain. En osannut ajatella että äiti kuolisi juuri silloin, ei kukaan hoitajakaan sanonut että olisi ehkä hyvä olla paikalla, ettei lähtö todnäk ole kaukana. Mutta kukaan ei sanonut mitään ja läksi kotiin. 4h sen jälk puh soi ja sain kuulla että äiti on päässyt pois, ei enää kipuja eikä tuskia. Mutta tajusiko hän olevansa yksin? toivin ja rukoilen että ei, olihan se tajunnataso niin onneton eikä ollut tässä maailmassa kuin sen hetken silloin aiemmin illalla. Mutta olisin halunnut olla kuitenkin paikalla, pitää kädestä, halata, painaa pään äidin rintaa vasten. Nyt taas itken:´(

No, menin hänen luokseen sitten valvottuani ne yön lopputunnit, oli aamu klo8 ja äiti oli kylmiöön aseteltu, valkoinen paperikangas peittonaan ja pieni kukakimppu rintakehälle. Otin sitten siinä kädestä kiinni, silitin poskea ja toivotin hyvää matkaa. Ei ollut enää kipujen vääristämät kasvot vaan rauha.

Äiti oli 47v kuollessaan.