Kolmikymppinen lapsi asuu kotona, mitä mieltä?

Terveisiä etelä-pohjanmaalta,täältä löytyy paljon tommosia aikamirs poikia ja monilla ei oo edes maatilaa.

Tiedän myös yhden. Jonkinlaista sosiaalista rajoittuneisuuttahan siinä pitää olla.

Onko täällä ketään, joka olisi itse asunut kotona tosi kauan? Olisi kiinnostavaa kuulla miksi päädyit sellaiseen ratkaisuun.

Mistä tiedät, että kyseessä on terve ihminen? Tiedän erään tällaisen tapauksen ja ei ole terve, tuskin ikinä tulee työkuntoiseksi mutta ei siitä asiasta pitkin kyliä puhuta.

Keski-eurooppa ja italia varsinkin on täynnä uuninpankopoikia. Hienoa, pitävät samalla huolta nonnoistaan yläpeukku.

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 19:02"]

Mistä tiedät, että kyseessä on terve ihminen? Tiedän erään tällaisen tapauksen ja ei ole terve, tuskin ikinä tulee työkuntoiseksi mutta ei siitä asiasta pitkin kyliä puhuta.

[/quote]

Eihän sitä aina tiedäkään, ihan hyvä pointti. Tarkoitin tässä kuitenkin niitä, jotka ovat terveitä ja ovat silti valinneet tällaisen elämäntavan.

AP

Kukin elää kuin elää, ulkopuolisten on turha spekuloida kenenkään asumisjärjestelyjä. Kai jokaisella on omat syynsä toimiinsa.

Mulle myös tulee Italia mieleen, muutkin euroopan maat sieltä käyvät, asunnot ovat kalliita, kumppania ei ole, joten kotona ollaan... Eikä tarkoita läheskään aina peräkyläntyyppejä...

Jos täällä kotimaassa, syynä on jotain, mikä tuskin on monien tiedossa, ja kyllä, syitä voi olla monia.

Puhutaan peräkammaripojista. Maatilalla sen ymmärtää että tarvitaan joka tekee hommia ja kenties ottaa tilan haltuun kun vanhemmat ei enää jaksa ja josko ei olis kovin sisaruksiakaan ettei tarvi maksaa sisaria ulos tilalta. Kenties on oma talous samassa huushollissa eri sisäänkäynnillä.

Tiedän parikin tapausta. Perheen yli kolmekymppisellä tyttärellä tuli asumusero ja muutti lasten kanssa vanhempiensa luo. Tämä tytär on hyvin toimeentuleva uraihminen ja en tiedä motiiveja. Luulis, että kun on lapsiakin ja asunut jo vuosiakaudet omillaan, olisi vaihtoehtona mieluumin hankkia vaikka väliaikainen vuokra-asunto. Niitä kun kyllä täällä tyhjillään. Perheessä on myös kolmikymppinen poikamies, joka niinikään asuu tässä samassa taloudessa vanhempiensa kanssa. Hyväpalkkaisessa työssä hänkin. Näyttää siltä, ettei napanuora ole katkennut.

Toisessa tapauksessa 4-kymppinen poikamies asuu työssäkäyvän äitinsä ja hänen miesystävän luonaan. Äiti pesee pyykit ja jopa silittää ne. Poika tienaa omien puheiden mukaan PALJON ja ajelee uutukaisilla autoilla. Hänen kohdalla on kai äidin passaaminen se motiivi kotona asumiseen ja jää kaikki rahat omiin hankintoihin ja rientoihin. Itse äitinä kyllä kehottaisin "hyvin voimakkaasti" muuttamaan omilleen ja itsenäistymään.

Voihan syynä olla asuntopula tai pelko opiskelukämppien homeisuudesta tai säästäväisyydestä, ehkä haluttomuudesta nöyristellä asumistukien saamiseksi.. Ei kai kotona-asumisessa mitään pahaa ole kunhan vain sopu säilyy ja jälkeläinen oppiii omatoimiseksi. 

Tiedän yhden tälläisen miehen, hänellä on paha skitsofrenia joka ei näy mitenkään päällepäin ulkopuolisille. Yksin asuessaan lopettaa aina lääkkeiden ottamisen, äiti pitää huolen että syö lääkkeensä. Poika taas auttaa äitiään kauppakassien kanssa ym, äiti on jo vanha.

Minä asuin kotona 28 vuotiaaksi asti. Ulkopuolisen silmin olen varmaan ihan normaali, amk:n käynyt, töissä käyvä ja sosiaalissa tilanteissa ihan normaalisti käyttäytyvä. Mutta olen sairastunut vakavaa masennusta ala-asteikäisestä asti, välillä menee paremmin, välillä huonommin. Kärsin pahasta ahdistuksesta ja turvattomuuden tunteesta. Lisäksi tein pitkään erilaisia pätkätöitä, enkä palkan epäsäännöllisyyden takia halunnut muuttaa, kun säästöjä ei juuri ollut. Pääkaupunkiseudulla asuminen on kallista. Sisarukset oli muuttaneet kotoa jo aiemmin, joten meillä oli useita tyhjiä huoneita. Äiti kävi vuorotöissä, joten sain olla paljon itsekseni, eikä siinä tullut semmoista itsenäistymisen tarvetta että pitää päästä vanhempien helmoista. Isää minulla ei siis ole. taloudellisesti oli järkevää asua kotona, äidillä oli rahat tiukassa ja samoin minulla, mutta yhdessä saimme laskut maksettua. Oikeestaan ainoa mikä minua painoi oli sosiaalinen paine, tuntui nololta asua kotona vielä niin vanhana. Lopulta kun sain vakkarityöpaikan, muutin omilleni. Taloudellisesti tässä ei ollut oikein järkeä, nyt äiti on pulassa rahojen kanssa ja samoin minä joudun venyttämään penniä. Omaan asuntooni en ole sopeutunut, paikka ei tunnu kodilta (olen siis asunut omillani nyt yli vuoden), alue ei ole työmatkan tai muun takia juuri parempi kuin missä äidin koti oli. Olo on usein tosi yksinäinen ja turvaton. Äidin taloakin on nyt muutettu tosi paljon, eikä sekään tunnu siltä omalta kodilta. Eli minulla ei ole kotia tai semmoista turvapaikkaa missään. Välillä mietin että muutan takaisin kotiin, kun olen niin onneton täällä tuntemattomien keskellä kaukana (no 45min ajomatka, mutta kuitenkin) kotoa. Mutta tiedän, että jossain vaiheessa aikuisen pitää itsenäistyä ja pärjätä omillaan, ja että nämä tunteeni ovat ihan idioottimaisia. Olen katsonut asuntoja lähempänä äitini kotia, mutta siellä alueella on vaan omakotitaloja lapsiperheille ja vuokra-asunnoista suuri osa on kauheita ja ahdistun jo pelkästään kuvien katsomisesta.

Minunkin eksä, melkein 40 v. muutti äitinsä luokse minun ja kolmen lapsen luota.

Ei ole minullakaan kaikki kohdallaan, kun tällaisen miehen kanssa olen naimisissakin ollut, mutta ei kyllä miehellä eikä hänen uudella naisellakaan, kun nainen käy miestä tapaamassa tämän eksäni äidin luona lapsineen pitkällä viikonlopulla. Uusi nainen siis melko tuore tuttavuus.

Että meitä on moneen junaan ja vielä riittää laitureillekin väkeä...

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 18:40"]

Terveisiä etelä-pohjanmaalta,täältä löytyy paljon tommosia aikamirs poikia ja monilla ei oo edes maatilaa.

[/quote]

Omakotitalotkin on suhteellisen isoja, ja perheen lapsella voi olla käytössään saman verran omaa tilaa kuin yksiössä, sillä erotuksella ettei tarvitse maksaa vuokraa.

Minä asuin äitini kanssa 29-vuotiaaksi asti. Minulla ei ollut tarvetta muuttaa pois kotoa, koska jo hyvin nuorena tiesin, että haluan elää yksin koko elämäni enkä perustaa perhettä. Tulin äitini kanssa hyvin toimeen, eikä hän puuttunut asioihini.

Muutin sitten omaan asuntoon, jossa olen asunut nyt 15 vuotta aivan yksin. Viihdyn yksin loistavasti, en haluaisi ketään toista ihmistä sekoittamaan ihanaa, rakasta elämääni. Äitini kanssa minulla oli todella hyvät välit hänen kuolemaansa asti, ja autoin häntä rahallisesti, koska hänellä oli hyvin pieni eläke. Tunsin aina syvää kiitollisuutta kaikesta siitä rakkaudesta, jota hän oli minulle osoittanut. Huolimatta taloudellisesta niukkuudesta minulla oli aina ollut hyvä ja lämmin koti. Isääni en koskaan tavannut.

Minua ei nolottanut yhtään asua kotona. Jos joku sitä ihmetteli, sanoin vain, että viihdyn äitini kanssa ja se on minun oma valintani ja seison sen takana.

Minä asuin pitkään kotona, vaikka en tässä aiokaan paljastaa kuinka kauan ;).

Tilaa oli runsaasti eivätkä vanhempani vahtineet tekemisiäni. Koti oli hyvien liikenneyhteyksien päässä opiskelupaikasta ja osa-aikatyöstäni. Kun lopulta muutin pois, olin saanut säästettyä niin paljon, että sain ostettua oman asunnon ja maksettua velat pois nuorempana kuin moni muu. Tämä tapa sopi minulle, joku toinen tapa toiselle. 

Itse tiedän yhden kolmekymppisen, jonka elämä tuntuu olevan vähän hankalaa, kun (haluttuja) töitä ei tahdo löytyä, eikä kavereitakaan taida liiemmin olla. Tilanne kuitenkin mielestäni ruokkii itseään; varmaan helppo jäädä tilanteeseen, kun töitä ei ole => vuokraa ei täydy maksaa => ei ole kiire minnekään muuttaakaan => ei ole niin kova tarve saada töitä, ja toisaalta ei ole kumppania eikä juurikaan kavereita => niitä lienee hankalampi saadakin, jos ei ole töissä eikä opiskele ja asuu vanhemmillaan/ei ole paljon sosiaalisissa tilanteissa. Ihmettelen silti itsekin. Ja ihan PK-seudulla asutaan.