Miten olet suhtautunut adoptoituun lapseen? Varsinkin suomalaiseen?

Kylä on suomalaisia adoptiolapsia.

Ensimmäinen mieheni kuoli. Menin uusiin naimisiin, ja mieheni adoptoi lapseni. Hän on ollut hyvä isä adoptiolapselleen. Hänen vanhempansa eivät ottaneet lasta todelliseksi lapsenlapsekseen, mutta hänen sisarensa kohtelee lastamme juuri niin hyvin kuin veljenlasta kuuluukin. Kukin sydämensä voiman mukaan. 

On suomalaisia adoptiolapsia, vaikka se onkin nykyään hyvin harvinaista. Nykyään tuetaan yksinhuoltajaäitejä, joten lähes kaikki hoitavat vaikeissakin olosuhteissa lapsensa itse, jolleivat ole päätyneet aborttiin. Mutta mitäs sitten tehdään, jos lapsen synnyttänyt äiti ei esimerkiksi mielenterveyden takia jaksa eikä halua vauvaa hoitaa, ja isä on karannut jo raskausaikana? Annetaan adoptioon.

Olenpa kuullut eräästä adoptiolapsesta joka oli paljon fiksumpi kun perheen 2 lasta (vanhemmat) siis suoritti lukion loistavasti ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä ja perheen omat meni amikseen.

Mieheni sukuun tuli pieni lapsi "kylkiäisenä" kun suvun reppana peräkammarinpoika haki vaimon eräästä aasian maasta. Aiemmin ei ole ollut ongelmaa adoptio-tai sijaislasten, kotimaisten eikä ulkomaisten kanssa. Tosin eipä niitä tässä ihan lähipiirissä ole aiemmin ollutkaan. Mutta tämä pentu saa minut näkemään punaista! Niinpä ajattelenkin, että ei hän oikeasti ole sukua lapsilleni tai minulle. Tällä kakaralla on ihan eri säännöt kuin muilla suvun pennuilla, kylässä hänen ei tarvitse käyttäytyä, eikä hän esim. siedä EI-sanaa ollenkaan, joten sitä ei saa hänen kuultensa käyttää. Tuntuu että isovanhemmat ajattelevat meidän muiden olevan jotain "velkaa" tälle perheelle. Kun esim. ostan lapsilleni uusia vaatteita, kohta ollaan paheksumassa kun x ei saanut. Ja sitten seuraavalla kerralla kun tapaamme, ovat isovanhemmat ostaneet samanlaisia vaatteita tälle yhdelle, ettei hänelle tule paha mieli...Näin lapsi, jonka vanhemmat eivät viitsi tehdä töitä, opetataan siihen, että hänellä on oikeus kaikkeen mitä muillakin on, vaikka itse ei viitsitä nähdä yhtään vaivaa oman elämän eteen. Nyt meni vähät off topic-jutuksi, mutta vaikeaa on suhtautua lapseen, joka jo selvästi on omaksunut vanhempiensa ajatustavan.

Meidän suvussa on (jo aikuinen) lapsi, joka tuli sukuun kun lapsen äiti meni naimisiin setäni kanssa. Setäni sittemmin adoptoi tämän lapsen. Kun setä ja vaimonsa aikanaan erosivat, jäivät kaikki lapset, myös tämä adoptoitu, setäni luo asumaan. Aina häntä on kohdeltu samalla lailla kuin muita lapsia, ja hän on minulle ihan yhtä paljon serkku kuin bioserkutkin. En itse asiassa muistanutkaan hänen olevan adoptoitu, ennen kuin tämän alkuviestin luin...549

Olen kohdellut samalla tavalla kuin muitakin lapsia, en minä muitakaan sukulaisten lapsia ole synnyttänyt, että ei sillä minulle ole merkitystä missä ovat käyneet syntymässä. Kaveripiiriin kuuluu myös adoptoituja, ulkomailta tosin, mutta sen eron huomaa vain tuntemattomien suhtautumisessa heihin, kun näyttävät erilaisilta kuin kantasuomalaiset.

Kakkoselle: ei ole lapsen vika, että hän on tullut tänne eikä myöskään se, jos hänen vanhempansa ovat työtä vieroksuvia. Eikö olisi inhimillisempää tukea lapsen kasvatusta, vaikkapa sitten opettaa se ei-sana.

Minä olen itse tuollainen kylkiäinen, eli äitini avioton lapsi. Minua ei koskaan adoptoitu. Isäpuolen suvun suhtautuminen vaihteli aika paljon. Osa aikuisista suhtautui ihan normaalisti alusta asti, samalla tavalla kuin muihinkin lapsiin. Osa taas selvästi vieroksui. Sama oli myös oman sukupolveni porukoissa. Osa oli tosi ilkeitä, kun aikuisten silmä vältti, osa reiluja. Kaksinaamaisuus paljastui isäpuolen kuoltua. Vain yksi näistä "serkuista" pitää yhteyttä ja tapaamme harvakseltaan. Muista ei ole kuulunut inahdustakaan, vaikka ennen olivat olevinaan niin hyviä ystäviä.

Minulla oli koulukaveri, joka oli adoptoitu. Ei se herättänyt minussa intohimoja suuntaan eikä toiseen. Adoptoitu, so what? Ihminen itsessäänhän tärkeä.  Aikuisena juttelimme taustoistamme ja hän kysyi, tiesinkö jo lapsena, että hän oli adoptoitu. Kerroin tienneeni. Hän hämmästeli, kun en ollut tuonut sitä mitenkään esille, vaan suhtautunut häneen normaalisti.

Myöhemmin on koulussa ollut joitakin oppilaita, syntyperältään suomalaisia, jotka olivat vauvoina adoptoitu perheisiinsä. Jotkut työkaverit ottivat oikein asiakseen informoida minua näiden taustasta. Miksi? Mitä tekemistä sillä oli näiden mukavien tasapainoisten nuorten opettamisen kanssa? Minulle sillä ei ollut mitään merkitystä. Edelleen: ihminen itse on tärkein, olipa sitten syntynyt ankan tai joutsenen munasta.

Mun viidestä sisaruksesta kolmella on adoptoituja lapsia: kahdella ulkomaisia ja yhdellä yksi kotimainen ja yksi ulkomainen. Yhdellä heistä on myös yksi biolapsi. Ainakin meidän suvussa adoptio on yksi luonnollinen tapa saada oma lapsi, eikä adoptoitujen ja biolasten välillä tehdä minkäänlaista eroa. Mullekin oli ihan selvää, että jos lasta ei ala kuulua, niin adoptiota sitten haetaan. Meillä oli onni saada biolapsi, joten ei sitten adoptioprosessiin ryhdytty, vaikkei toista ollakaan saatu haaveista huolimasta.

Meillä on suvussa yksi kotimainen adoptiolapsi, tullut adoptiovanhemmilleen ihan vauvana. Ihan samalla lailla siihen on kaikki suhtautuneet alusta asti kuin kaikkiin muihinkin suvun mukuloihin, ei ole tehty mitään eroa hänen ja muiden välille.

Mun exällä on Aasiasta adoptoitu lapsi. Hyvin vähän oltiin tän lapsen kanssa tekemisissä, mutta ihan samalla tavalla suhtauduin kuin muihinkin lapsiin. Sitä mietin kyllä välillä, että lellittäiskö sitä lasta vähemmän jos olis biologinen. Lapsi sai (en tiedä saako vieläkin) kaiken mitä vaan ikinä keksi pyytää. Kouluunkaan ei tarvinnut mennä, jos väsytti. Alakoululaisen.

En ole tainnut tuntea ketään adoptoitua läheisesti. Suhtautumiseni adoptoituihin on vähän varautunut. Eniten minua mietityttää se, tietävätkö he omat biologiset taustansa vai onko heille uskoteltu, että he ovat oikeasti sukua niille, joiden kanssa asuvat ja mitä he ajattelevat siitä. Jos minä tietäisin jotain mitä lapsi ei tietäisi, kokisin vaikeaksi ylläpitää valheita. Siinä tapauksessa säälisin lasta. Olen itse syntynyt avioliiton ulkopuolella ja minulta on pimitetty tietoa isäni henkilöllisyydestä liian kauan. Ei kannata olla niin varma, että kaikki on "ok" ja normaalia niiden adoptoitujenkaan mielestä. Joskus sitä vaan sanoo, että asia on ok suojellakseen omia ja muiden tunteita. Shit happens ja ei se siitä muutu asioita ääneen vatvomalla, mutta mielestäni sukulaisuussuhteet pitäisi puhua selviksi alusta lähtien. Mielestäni adoptoitu lapsi ei tule ikinä olemaan oma lapsi, vaikka sitä voi yrittää kasvattaa kuin omaansa. Koko adoptiovanhemmuus on mielestäni enemmän lakikysymys, että kenellä on lain edessä oikeus olla lapsen huoltaja. Vastustan adoptiovanhemmuuden kaunistelua. Oikeastaan monet adoprtiolapset ovat orpoja tai muuten kaltoinkohdeltuja ja adoptiovanhemmat vain oikeiden vanhempien sijaisia. En usko, että kukaan adoptiolapsi arvostaa valehtelua siitä, että joku on sukua jos ei ole. Minun on vaikea kuvitella, että kutsuisin isäkseni jotain joka ei ole sitä. Minulla on ihan oikea isä tuolla jossain vaikkeihän ole halunnut ikinä nähdä minua. Sori jos loukkasin jotain. Mä ajattelen kuitenkin näin oman äpärätaustani vuoksi.

Ei kai kukaan enää nykyaikana pimitä adoptoiduilta lapsilta niiden taustaa?! Ainakin meidän suvussa on ihan alusta asti esim. katsottu lasten kanssa kuvia niiden hakumatkalta tai kotimaisen ollessa kyseessä lastenkotiajalta, jotkut ovat olleet myös mukana hakemassa pikkusisarusta. Ihan pieninä jo lapset ovat saaneet tietää, että heidän äitinsä ei ole heitä pystynyt hoitamaan ja on antanut heidät sellaisille ihmisille, jotka pystyvät. Vanhin adoptoiduista on kuullut kaiken, mitä hänestä tiedetään, eli että löytyi kadulta lastenkodin edestä. Paljon sen enempää ei muistakaan tiedetä.

(6)

Kirjoitit PROVON! Nykyään ei ole suomalaisia adoptiolapsia, sillä niitä ei ole ollut enää sen jälkeen, kun abortti vapautettiin vuosikymmeniä sitten. On siis aikuisia, jotka on lapsena adoptoitu. 100 % nykyisistä adoptiolapsista tulee Venäjältä, Kiinasta ja muista kehitysmaista kuten Afrikan maista.