Mitä ihmettä teen lapsen kanssa

Antaapa lapsen vängätä ja inttää vastaan, sinä päätät ja asia on sillä selvä.

Lapset ovat erilaisia. Noita "superkasvattajia", joilla on helppo lapsi ja varmat mielipiteet kasvatuksesta, löytyy aina.

Meilläkin yksi lapsista on ikuinen vänkääjä. Kaikkeen löytyy vastaansanomista, tai toinen tapa. Yksinkertaisinkaan asia ei mene "helposti", kun kaikki pitää kyseenalaistaa. Lapsi on nyt kymmenen, enkä usko että perusluonne tuosta muuttuu. Kulmia voi hioa, ihmisten ilmoilla käyttäytymistä voi harjoitella ja harjoitella, mutta luonne on se mikä on. On vaan jaksettava vetää kivirekeä...

Olen lohduttautunut ajattelemalla, että jos kaikki ihmiset olisivat "kilttejä", eli tekisivät juuri niinkuin sanotaan, niin maailma ei kehittyisi mihinkään. Jonkun on osattava kyseenalaistaa ja etsiä uusia ratkaisuja ja toimintamalleja. Eikä sellainen ominaisuus herää vasta aikuisiällä, vaan se on synnynnäistä. 

Väännät lapselle rautalangasta, että vanhemamt ovat ne, jotka päättää tietyt asiat. Niistä ei keskustella. Hän saa päättää itse vaikkapa sen, ottaako iltapalaksi banaanin vai omenan tai ostaako karkkipäivänä suklaa- vai lakupatukan. Sitten on koko joukko asioita, jotka vaan yksinkertaisesti tehdään niinkuin isi tai äiti sanoo. piste. Älä lähde sille tielle, että neuvottelet, koska silloin lapsi oppii siihen, että vänkäämällä voi saada tahtonsa läpi.

Meidän lapsi vänkkää silloin kun ei ole saanut huomiota tai silloin jos joku asia jännittää ja tarvitsee rohkaisua. Puhuminen, kuuntelu ja lapselletieto siitä, että aikuiset päättää ja kantaa asioista vastuun helpottaa tilannetta. Lisäksi huomio ja "höpsistä töppöseen" -sanominen liiallisen vänkäämisen kanssa helpottaa.

Anna lapselle ennän valtaa. Anna lapsen päättää. Ei tarvitse vängätä. Esim. Kaiteella ei saa kiipeillä. Haluatko tulla itse alas vai autanko sinut? Mitäs sitten tehtäisiin haluatko piirtää vai askarrella lumiukon? Jne. Ei ole vaikeaa.

Normaalia ja et todellakaan ole huono kasvattaja, kuten tiedätkin.

a) sinä päätät, lapsi saa vängätä vastaan, se on hänen oikeutensa.

b) jätä kuitenkin pois turhat kiellot/rajoitukset, jos niitä on

c) kehitä selviytymiskeinoja, joilla jaksat vänkäämistä (helpommin sanottu kuin tehty)

d) Perustele päätöksesi (aina kun jaksat).

En vänkää nelivuotiaan kanssa. Perustelen ja yritän olla selkeä. Pari kertaa jaksan sen tehdä ja sitten keskityn muihin asioihin ja lapsikin lopettaa kohta mutinansa.

Jos on kyse vaikka ulos lähdöstä niin sitten lähdetään ja jätän kaikki vikinät vain huomiotta.

En siis vaan välitä ylimääräidistä käninöistä eikä ne sitten useimmiten ala ärsyttääkään.

Tiedätkö, tunnistan lapsissani samaa ja ajattelen ongelman olevan nimenomaan kasvatuksessa. Eli annan lapsille vaihtoehtoja (liikaa). Pitäisi vain sanoa (positiivisen käskevästi): "Nyt lähdetään ulos." "Tässä aamupala, ole hyvä.". Eli käytännössä, pitäisi olla johtaja, ei myötäilijä. 

Minun ongelmani on se, että lässytän liikaa: "Otatko aamupalaksi muroja vai jogurttia?" Mikään ei kelpaa, joten jatkan "entä sämpylää? Mustikkajuomaa?" Taas ei kelpaa. "Pilttiä?Puuroa? Kiiviä? Appelsiinia?" Mikään ei kelpaa. Sitten aloitan suostuttelun: "No ota nyt tätä" Sitten hän suostuu johonkin, laitan sen. Sitten lapsi närppii ruokaa ja pyytää kohta sittenkin sitä toista vaihtoehtoa. 

Pitäisi lyödä vain yksi ruokavaihtoehto nokan eteen ja alkaa reippaasti syömään omaansa. Ei vaihtoehtoja. Lapselta ylipäänsä ei saisi kysyä että "haluatko...." Vaan käyttää enemmän positiivissävyistä käskemistä, olla johtaja. 

Yritän opetella tätä kovasti itse. Olen jotenkin kauhean löysätahtoinen ihminen ja pähkäilen asioita liikaa, kuuntelen lasta aivan liikaa. Se saa aikaan tuota mankumista ja vinkumista, koska lapsi ei itsekään tiedä mitä haluaa, mutta äiti ei ole jämäkkä, eikä päätä asioita kuten johtajan tulisi tehdä. Lapsi heittäytyy epävarmuudessaan sitten hankalaksi.

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 10:37"]

Anna lapselle ennän valtaa. Anna lapsen päättää. Ei tarvitse vängätä. Esim. Kaiteella ei saa kiipeillä. Haluatko tulla itse alas vai autanko sinut? Mitäs sitten tehtäisiin haluatko piirtää vai askarrella lumiukon? Jne. Ei ole vaikeaa.

[/quote]

Hahhah! Tässä on juuri hyvä esimerkki henkilöstä, jolla ei ole kokemusta todellisesta vänkääjästä. "Ei ole vaikeaa." :-D

Kun vastaukset ovat: "Eiku mä pysyn kyllä tässä kaiteella! En mä putoa. Ei tarvitse auttaa, mä kiipeän vielä tästä ja tästä ja tästä. Miks pitää tulla pois? ÄITI! Kaikki muutkin saa kiivetä kaiteella! Miks toi mies saa mennä ja mä en? Mutkun mä vaan kokeilen tätä ja menen tosta." (Ja tottakai lapsi otetaan pois siitä vaaralliselta kaiteelta, mutta itsekseen se ei siitä tule, vaikka kuinka antaisi vaihtoehtoja.)

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 10:53"]

Olen jotenkin kauhean löysätahtoinen ihminen ja pähkäilen asioita liikaa, kuuntelen lasta aivan liikaa. Se saa aikaan tuota mankumista ja vinkumista, koska lapsi ei itsekään tiedä mitä haluaa, mutta äiti ei ole jämäkkä, eikä päätä asioita kuten johtajan tulisi tehdä. Lapsi heittäytyy epävarmuudessaan sitten hankalaksi.

[/quote]

Mulla on samaa ongelmaa. Olen opetellut käytöksen tasolla jämäkäksi, mutta se stressaa mua aika lailla, koska se ei ole mulle luontevaa. Eli väninä rassaa, koska se saa mut sisäisesti kyseenalaistamaan itseäni koko ajan (teenkö väärin, vaadinko liikaa, olenko liian julma jne.). Ei auta kuin aina välillä katsoa hommaa ulkopuolelta (en todellakaan ole liian julma objektiivisesti katsottuna) ja teroittaa itselleen, että on lapsen etu ja turva, että aikuinen päättää tärkeät asiat.