Lue keskustelun säännöt.
Moikka! Tarvitsisin vanhemman neuvoa!
13.12.2013 |
Heippa! Empä olekaan kirjoittanut tänne aikaisemmin, vaikka seurailen kyllä juttujanne aika aktiivisesti.
Olen 17-vuotias tyttö. Olen muuttanut tänäsyksynä kouluun liittyvistä syistä asumaan 200km päähän kodistani poikaystäväni kanssa (enempää en viitsi näin netissä paljastaa). Viikonloppuisin haluan toki käydä kotona, ja tapanani on mennä aina perjantaina kotiin ja tulla sunnuntaina takaisin asunnolle.
Isäni on käynyt jo viiden vuoden ajan töissä kotipaikkakuntani ulkopuolella, ja ollut myös viikonloppuisin kotona. Hän on koko työssä kulkemisen ajan ollut äreä ja stressaantunut, ja ymmärrän toki että hänenkin on vaikeaa olla perheestä erossa niin paljon, myönsi hän kerran sen itsekin herkkänä hetkenä. Nykyisin isäni purkaa kuitenkin kaiken kiukkunsa minuun, huutaa, hermoilee turhasta ja haukkuu törkeästikin, hän on esimerkiksi huoritellut minua ja kutsunut lehmäksi. Tämä on vaikuttanut aika paljon suhteeseemme, eikä tietenkään mitenkään kohentavasti. Muille perheenjäsenille hän on oma itsensä, mutta minuun ja kaikkeen minuun liittyvään hän suhtautuu välillä melkeimpä jopa vihamielisesti. Kerran hän esimerkiksi potkaisi koiraani suuttuessaan, kun tulin juoksulenkiltä enkä alkanut heti tiskaamaan vaan kävin suihkussa ensin (ja tottakai aloin heti tiskaamaan sitten). Itse en ole ihan totta koskaan, en KOSKAAN haukkunut isääni edes riidan yhteydessä. Pahin, mitä olen sanonut on ollut tyyliin "miten sinä kehtaat". Hän ei ole koskaan kuitenkaan lyönyt minua, mutta kerran piti kyllä nyrkkiä poskellani ja sanoi, että tekisi niin mieli huitaista. Nyt kun käyn kotona, hän koko ajan piikittelee kaikesta tekemisestäni, jopa siitä, jos otan ruokaa jääkaapista ja minulla on viikonloppuisin todella epätoivottu olo ja tekisi mieli aina jäädä viikonlopuksikin kämpille. Olen koittanut puhua äidinkin kanssa ja isän itsensä, mutta välimme eivät oikein ota parantuakseen. Olen yrittänyt viettää aikaakin isäni kanssa vaikkei mieli kyllä oikein tekisi, mutta hän torjuu minut aina. Silloinkin, kun yhä asuin kotona, saattoi isä varata liput johonkin tapahtumaan koko muulle perheelle minun tietämättäni ja sitten jäin yksin kotiin. Äitinikin on koettanut puhua isäni kanssa tästä, ja hänen kanssaan minulla on lämpimät välit.
Monilla teillä on varmaan ikäisiäni lapsia, ja ajattelin senkin takia jakaa tämän tänne. Onko tässä mitään toivoa edes saada välejä kuntoon? En edes arvosta isääni ihmisenä enää, mutta rakastan häntä tottakai, onhan hän sentään isäni. Pitäisikö minun vain jättää menemättä kotiin viikonloppuisin?
Kommentit (6)
Kyllä mä harventaisin kotona käyntejä. Voisiko vaikka äitisi yksin tulla välillä sinun luoksesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä muutin 14v toiselle paikkakunnalle asuntolaan,harvensin porukoilla käyntiä isän takia kun se kiukutteli mulle juurikin sen takia kun sillä ei ollu mitään kontrollia muhun..siis ei voinu uhkailla/kiristää millään verukkeella,koska asuin omillani ja tienasin ite omat taskurahani enkä ollu riippuvainen isästä. Se olikin narsisti. Sit kun lakkasin käymästä,niin äiti ja sisarukset rupes käymään miun luona..isä ei koskaan ja hyvä niin. Kyl siäki pärjäät varmasti paljon paremmin ilman isäs piruilua..mie nyt 28v ja ihan hyvä miust tuli ilman isää :)
Ainiin ja kutonen jatkaa...miullekkin se teki niin et saatto viedä muut esim Lintsille extempore ja miulle ei kerrottu mitään. Ikäeroa nuorimpiin sisaruksiin 4 ja 6v.
Höh :( Eipä täällä tulekaan vastauksia
Omat lapseni eivät ole vielä yhtä vanhoja kuin sinä, mutta suhde omaan isääni on ollut etäinen. Ymmärsin sen vasta kunnolla aikuisena oman perheen perustaneena.
Olen monet kerrat yrittänyt lähentyä isäni kanssa alkaen murrosiässä ja tullut aina torjutuksi. Materiaalista apua ja tukea olen aina saanut eikä isä ole väkivaltainen eikä alkoholisti. Hän on vain tunnevammainen.
Jossain vaiheessa, kun sain itse ensimmäisen lapseni, välimme tulehtuivat pahasti. Pidin varmaan pari kuukautta välit täysin katki isääni. Hän havahtui tähän, koska halusi tavata lapsenlastaan. Sen jälkeen tilanne parani ja suhteestamme tuli enemmän aikuinen-aikuinen -suhde. Hän älysi, että olen kasvanut aikuiseksi eikä voi enää määräillä minua kuten lapsena. Välimme ovat kertaalleen tämän jälkeenkin tulehtuneet pahasti, mistä seurasi taas välit poikki -tilanne. Jotenkin se sitten kurottiin taas kasaan.
Olen vaan oppinut hyväksymään sen, että isäni on tuollainen. Hän ei muuksi muutu. Hänellä on oma tapansa näyttää välittämistään. Tunnereaktioitaan hän ei aina pysty hallitsemaan eikä kykene pyytämään suullisesti anteeksi. Joskus äidin kautta tulee kauttarantain pahoittelu. Hän on kuitenkin isäni ja omalla tavallaan hyvä isä. Minun oli kuitenkin otettava kunnollinen irtiotto ennenkuin tämän opin hyväksymään. Ehkä tämä auttaisi sinuakin, ap?
Tuota sinun lapsuudenaikasi syrjintää en kyllä ymmärrä ollenkaan. Osaisiko äitisi valottaa asiaa? Oletko isäsi biologinen lapsi?
Ap, tiedätkö ollenkaan millainen isäsi lapsuudenkoti on ollut? Oman isäni tunneongelmat johtuvat omasta lapsuudesta ja tunnevammaisesta isästä. Tämä on auttanut hyväksymään asian, koska isäni ei voi muuttua.
Ehka stressaantunut isasi ei kesta sita etta hanen pikkutyttonsa on muuttanut miehen kanssa yhteen. Ehka siita lehmittelyt ja huorittelut. Ymmarrettavaa mutta ei hyvaksyttavaa.