Miten ihmeessä saatte uhmaikäisen lapsen tottelemaan?

Kerroin etukäteen, että lähdetään 5 min päästä. Eihän noi aikamääreet ole lapsille ymmärrettäviä, mutta n. 2 min tuosta kerroin, että kerää lelut ja sit lähdetään. 

Joskus toimi, joskus ei. Niillä kerroilla kun ei, kannoin pää punaisena kiukkuaan karjuvaa kakaraa kainalossani, hiki virtasi pitkin selkääni ja mielikuvissa nuijin koko penteleen pennun maan rakoon. 

Ei siihen ole muuta keinoa kuin loogisuus ja se, että pitäytyy myös niissä mitä sanoo että tapahtuu jos ei tottele. Jos kertoo lelun lähtevän jäähylle yhdeksi illaksi,  niin se lähtee sit kans vaikka lapsi mitenkä itkisi lohduttomasti jne. 

Jossain vaiheessa tuntuu ettei mikään auta. Mä olen onneksi tosi pitkäpinnainen ja rauhallinen, ja pystyn jotenkin asettumaan se temppuilun yläpuolelle. Ajattelen vain että jaahas, tällainen päivä ja hetki taas tänään, ja otan ihan tietoisesti sen asenteen että en suutu. Menen vaikka sata kertaa perään ja kannan ja nostan ja vien ja tuon uudelleen ja uudelleen kunnes lapsi väsyy. En anna periksi enkä raivoa, teen vain hammasta purren hiljaa.

Ei uhmaan auta kuin aika ja kärsivällisyys. Yritä unohtaa kiire ja tehdä päivistä niin helppoja kuin mahdollista.

Epätavallisen vaikealta kuulostaa. Meillä toimii huumori, houkuttelu tai pakottaminen. Mutta neljävuotiaana kaikki meidän lapset ovat olleet jo aika järkeviä, ja perustelu ja puhekin on riittänyt. Ilmapiiri merkitsee paljon. Sen olisi oltava arvostava, positiivinen ja iloinen, riittävän rauhallinen. Ja se on aikuisten vastuulla. Jos ei onnistu, apua kannattaa pyytää perheneuvolasta.

En todellakaan aina saa käyttäytymään. Rangaistukset tai jäähyt ovat meillä auttaneet vain todella harvoin käytettyinä, siis tyyliin niin harvoin, että kerran kuukaudessa. Silloin säilyy meidän lapsilla se pelote, he eivät halua jäähylle. Ainoa, minkä olen oikeasti huomannut auttavan, on huumori. Paljon huumoria. Jos tilanne on jotenkin jumissa, niin sitten vaikka mahd vähän tehdään asioita, joista sota syttyy., 

Meillä se huumori tepsii sillä lailla, että koska meillä on yleensä kivaa, niin lapset inhoaa sitä, että sitten se kiva loppuu ja äiti alkaa huutaa ja siitä tulee ihan tyhmä. Joskus kun mulla on kireitä kausia, niin ei siitä tule mitään, kun mähän huudan koko ajan ja lapset temppuilee. Ei niillä silloin ole mitään menetettävää huonosta käytöksestä. Jos mä taas olen "ihana", kuten ne sanoo, niin sitten niitä harmittaa aivan ääresti, kun lakkaan olemasta semmoinen.

Mutta ei se kuule ole helppoa. Eikä sitä helposti kivaksi muututa, kun vituttaa niin, että otsasuoni katkeaa. Meillä onneks mies ottaa sitten vetovastuun ja minä pakoilen lapsia muutaman päivän (töissä jne).

Ei kai ideana olekaan se että saa tottelemaan pahimman uhman keskellä vaan että pakottaa tottelemaan eli kantaa kainalossa ja jos ei varotuksista huolimattakaan usko, rangaistus.

Se on sen opettamista että aikuinen päättää. Uhma on just semmoista että tulee olo että kaikki kasvatus menee hukkaan eikä tuo perhanan pentu ikinä opi.

Mulla on kokemusta erittäin haastavasta lapsesta ja kahdesta tavallisesta. Kaikki ovat hyvin pärjääviä koululaisia, luokassa rauhallisia. Joskus olin varma että siitä ainakin yhdestä tulee hullu... Mutta kasvatus toimii, vaikka hitaasti.

Tsemppiä ap, ymmärrän tuskasi!

Hyviä kommentteja, kiitos niistä! Ei kai auta kuin purra hammasta ja yrittää jaksaa olla välittämättä temppuilusta. Yritän myös jatkossa järjestää itselleni enemmän omaa aikaa, jospa siitäkin olisi apua.

ap

Meillä tuo käytös jatkui samanlaisena kuin kuvasit 6-vuotiaaksi asti, siinä vaiheessa selvisikin sitten ettei lapsi ole ihan terve.

Arvaa, olinko poikki!

8, saako kysyä mikä lapsellasi on? Alkoiko käytös jo ihan pienenä vai myöhemmin? Meillä lapsi on ollut todella rauhallinen ja hyväkäytöksinen pienempänä, tämä nykyinen meininki alkoi ehkä n. puoli vuotta sitten. Siksi se varmaan niin rassaakin, kun jotenkin olettaa että lapsi olisi edelleen helppo, mutta yhtäkkiä tuntuukin aivan äärimmäisen hankalalta.

ap