Lue keskustelun säännöt.
Kaunis peilikuva?
Vierailija
19.08.2013 |
19-vuotiaana olin huolissani kasvavasta läskimahastani. Olin ollut jo melkein vuoden hoikka, mutta paino hipui jatkuvasti ylöspäin. Pidin itseäni läskinä ja rumana.
21-vuotiaana sain esikoiseni ja jäljelle jäi uskomaton määrä löysää nahkaa ja raskausarvet. Eikä mitkään pienet muuten. Mahani iho on pääasiassa pelkkää arpea. Ei mitään kaunista katseltavaa.
Katsellessani valokuvia itsestäni ajalta jolloin pidin itseäni lihavana, ja koko ajan lihovana, järkytyin. Olin kuvissa hoikka kuin kukkakeppi. Ja kaunis kuin mikä. Miten saatoin ajatella jotakin muuta itsestäni? Mutta nyt, nyt olen ruma kuin...
Mutta hetkinen. Aviomieheni on eri mieltä. Oikeastaan, jos katson (vanhoja) valokuvia näytän niissä kaikissa kauniilta. Miksi en siis nyt?
Mikä meitä naisia vaivaa? Mikä vipu siellä päässä pitää kääntyä, jotta näkisimme itsemme hyvinä sellaisina kuin olemme? Vertailemme itseämme naapurin 17-vuotiaaseen, vaikka omassa ikäluokassamme ja omina itsenämme olemme juuri niin kauniita kuin mahdollista. Yleensä kauniimpia kuin uskommekaan.
Ja kun se ajatus "olen kaunis" hipaisee tajuntaamme melkein säikähdämme sitä: "mutta kun tuo levennyt perse. Ryppy silmäkulmassa. Finni keskellä otsaa."
Olen taas raskaana ja mahani on valtava. Olen sanonut sitä läskimahaksi, joten taidan vaipua samaan syntiin kuin aiemmin. Miksei meillä ole lupa nauttia kehostamme siinä muodossa kuin se nyt on? Mistä jatkuva itsesääli ja itseinho?
Onhan muodokas nainen kauniimpi näky kuin anorektikko. Onhan pehmeää naista ihana halata sen kolisevan luusäkin sijaa.
Ja miten miehemme oikein jaksavat väittää meitä kauniiksi jos emme sitä usko? Melkein loukkaannumme moisesta!
Miten tämän typerän ajatusmallin saisi katkaistua? Miten voin pitää itseäni kauniina ilman, että se tekisi minusta aivotonta narsistia?
Onko luvallista nauttia omasta ulkonäöstään, vai onko se jotenkin kiellettyä? Mikä meitä naisia oikein polkee alas? Jokin vuosisatoja jatkunut oppi siitä ettei itsestään saa ajatella liikoja. Olemmehan me vaan pahuksen maalaisjuntteja? Ei saa liikaa kuvitella itsestään?
Mutta mitä jos se ei olekaan kuvitelmaa? Mitä jos me naiset todella olemmekin kauniita vaikka emme sitä itse tajua? Paitsi 10 vuoden päästä vanhoista valokuvista...
Kommentit (3)
Minä luin joskus vuosikymmen sitten, että juoksemista harrastavilla ihmisillä on terveempi kehonkuva ja positiivisemmat ajatukset omasta kehosta kuin muiden liikuntalajien harrastajilla. Ihan valehtelematta aloitin juoksuharrastuksen vain ja ainoastaan tuosta syystä. Että kerrankin pystyisin ajattelemaan itsestäni, ettei kehoni oli viholliseni ja, ettei minun tarvitse inhota sitä koko aikaa.
En tiedä mikä siinä oli merkittävin tekijä, itse liikkumisen tuoma hyvänolontunne, se, että tuo haastattelututkimus todella piti paikkansa vaiko sitten se, että olin psyykannut itseni uskomaan tuohon tutkimukseen, mutta kun olin harrastanut juoksemista muutaman kuukauden, huomasin tosiaan eka kertaa koko aikuisikäni aikana olevani tyytyväinen vartalooni ja itseeni ylipäätään.
Myöhemmin loukkaannuin ja tuo harrastus jäi pitkäksi aikaa ja pikkuhiljaa palasi tunne siitä, että olin ulkomuotoni ja kehoni vuoksi arvoton ihminen. Kaipa tämäkin kaipaisi jatkuvaa työstämistä, että voisi jatkuvasti uskoa siihen, että sitä näyttää tarpeeksi hyvältä. Vaikeaa se on, kun ei näytä juuri siltä muotilehden kannessa olevalta photoshopatulta navattomalta naiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meinasin sanoa muutama päivä sitten miehelleni, että hei, mä näytän muuten kauniilta seksin jälkeen! Iho ja silmät loistaa kauniisti ja pitkät hiukseni on kivasti pörröllä. Mutta sitten ajattelin kuitenkin olla hiljaa, etten kuulostaisi omahyväiseltä itsekehuskelijalta. Muistutin myös saman tien itselleni, että mahani on ihan kamala ja pepussa on suonikohju(!)... Joten mitä väliä, että olen naamasta nätti.
minä olin 18-vuotiaana niin "läski", etten voinut käyttää bikinejä ja häpesin vartaloani. onneksi se oli sitä aikaa, kun vaatteitten ei vielä tarvinnut olla ihonmyötäisiä napapaitoja, muuten olisin varmaan seonnut.
kuvitelmaahan tuo vain oli. valokuvista näin, että mulla erottuivat kylkiluut ihan selvästi ja jalat (jotka olivat pahin paikka mielestäni) olivat ohuet kuin riu'ut. mikäli oikein muistan, painoin silloin 45 kiloa ja olin/olen 165 senttiä pitkä. näin jälkikäteen surettaa tuon nuoren epävarman itseni puolesta.