28 vuotta sitten aika tarkalleen näihin aikoihin

menin yläasteelle. Pian huomasin katselevani komeaa pitkänhuiskeaa poikaa, jolla oli aivan ihanat luonnonkiharat hiukset ja valloittava hymy. Katseemme kohtasivat tämän tästä koulun käytävillä, olimme vain kumpikin sen verran ujoja ettemme saaneet sanotuksi toisillemme mitään. Hiukan myöhemmin  serkkutyttöni kertoi hänen luokkakaverinsa kyselleen minusta, kävi ilmi että luokkakaveri oli tuo poika, Risto nimeltään. Poika oli kertonut serkulleni että isämme ovat olleet työkavereita.

2 vuotta olimme samassa koulussa (Risto oli vuoden vanhempi)  haikaillen katselimme toisiamme nuo vuodet...

Risto lähti lukioon ja emme nähneet toisiamme, kunnes pari vuotta myöhemmin hän tuli täysi- ikäiseksi ja sai ajokortin. Riston koti oli maalla ja nyt hän pääsi kylille kun oli oma auto. Kulmilla sama silmäpeli jatkui kuin ei olisi koskaan taukoa ollutkaan, kävin jopa muutaman sanan vaihtamassa mutta en kilttinä tyttönä uskaltanut aloitetta tehdä.  Risto oli niin komea!

Sitten tuli se lämmin kesäinen viikonloppu! Risto oli ottanut hiukan alkoholia, että oli pienessä sievässä, oli ensimmäinen kerta kun näin hänet humalassa, 5 vuotta olin hänet tuntenut. Hän nappasikin minut syliinsä eikä olisi millään päästänyt minua irti, enkä kyllä pois siitä edes halunnut. Mutta sitten viereemme ajoi Riston kaveri joka oli juoppokuskina. Auto oli täynnä minulle vieraita miehiä ja Risto yritti työntää minutkin siihen autoon, ei halunnut jättää minua kun oli minut syliinsä saanut. Jouduin ihan tosissani riuhtomaan itseni irti Ristosta etten joutunut siihen kyytiin. Pääsin irti ja tein kyllä selväksi Ristolle ettei noin tehdä ja että olin tosi vihainen hänelle.

Menin kotiin puhkuen kiukkua mutta olin  kuitenkin niin onnellinen että viimeinkin Risto teki jonkinlaisen avauksen minun suhteen. Odotin seuraavaa viikonloppua että voitaisiin jatkaa siitä mihin jäätiin. Viikonloppu tuli ja jostain syystä en lähtenytkään kylille perjantaina vaan satsasin täydet odotukset lauantaihin, sydän pamppaillen odotin iltaa kun olin niin varma että silloin Risto on minun. Siivosin huonettani poppikonetta huudattaen, kunnes isäni koputti oveen, hänellä oli järkyttäviä uutisia. Hän oli kuullut että minunkin tuntemani, hänen vanhan työkaverin poika oli kuollut edellisenä yönä kolarissa. Risto oli nukahtanut rattiin ja ajanut metsään muutamaa kilometriä ennen kotiaan. Risto oli etsinyt minua kaupungilta silloin yöllä. Minä en saanut tilaisuutta sopia sitä riitaa Riston kanssa, puhumattakaan että olisin kertonut hänelle kuinka ihastunut/rakastunut olen häneen vuosia jo ollut.

Eilen isäni kertoi että oli sattumalta törmännyt Riston vanhempiin, he olivat kysyneet olenko töissä paikassa x, kun ovat pitkään miettineet että olenko se minä. He ovat nähneet minut kerran, olin silloin 4-5v. ja nyt 35v. myöhemmin tunnistivat minut.

En saanut viime yönä unta kun mietin Ristoa ja kaikkea sitä mitä meillä olisi voinut olla jos olisimme saaneet mahdollisuuden olla yhdessä, jos minä olisin ollut rohkeampi ja tehnyt aloitteen. Tai jos olisin noussut silloin siihen autoon.

Selailin kirjaa, johon on kerätty kuvia ja tarinoita kotikuntamme taloista. Siinä oli myös Riston kotitalo ja kerrottiin hänen kuolemastaankin. Talo oli juuri sellainen, jollaisessa olen aina haaveillut asuvani. Vanha suvussa kulkenut maalaistalo,  Risto vanhimpana lapsena olisi sen saanut. Me olisimme voineet elää Riston kanssa juuri sellaista elämää mistä olen aina haaveillut, eläimiä, kasvihuone, kalastusta, metsästystä...

Tiedän että ihan lähipäivinä minua lähestyy työpaikallani pariskunta josta olisi voinut tulla appivanhempani. Tiedän että he ovat aivan ihania ihmisiä. Heille olen kuitenkin se entisen työkaverin tytär, he eivät tiedä että meitä yhdistää se pohjaton suru, kaipaamme samaa poikaa.

Ehkä tämä elämä on vain harjoituselämä, harjoitus ettei sitten tehdä enää samoja virheitä oikeassa elämässä.