Lasketaanko Asperger, ADHD ym. virallisesti psyykkisiksi ongelmiksi vai ei?

Sinänsä ei lasketa, mutta aika usein niihin liittyy sivuoireita, jotka luetaan MT-ongelmiksi.

Ne ovat neurologisia tai neuropsykiatrisia häiriöitä, joissa tosin voi olla psykiatrista oheissairastavuutta, mutta itsessään ne ovat neurologisia, eikä läheskään kaikilla ole mitään psykiatrista sairautta lisäksi.

http://www.yths.fi/filebank/670-Kuusela_Kimmo_ADHD_ja_Asperger110209.pdf

Kuten sanottua, neurologisia, ei psyykkisiä sairauksia. Toisin sanoen: niitä ei ympäristö/kasvatus aiheuta, eikä kukaan sairastu niihin esim. traumaattisen kokemuksen takia - vaan ne ovat synnynnäisiä.

Mikä ei tietenkään siis poista sitä, että joissain keskussairaalapiireissä esim. asseja hoidetaan ja diagnosoidaan lastenpsykiatrian osastoilla, se on enemmän sitten hallinnollinen jako. Tai sitä, etteikö esim assi voi masentua - masennus on heillä monestakin syystä tavallista yleisempää (sivullisuuden tunne, kiusaaminen jne.)

Mainitsemaasi "eriävyyttä mielipiteissä" nähdään näiden oireyhtymien luokkajaottelussa esimerkiksi eri Euroopan maissakin. Asperger on toisaalla neurologian alainen, toisaalla psykiatrian alainen. Adhd voidaan jaotella esimerkiksi "neurokehityksellisesen yläluokan" alaiseksi "psykaitriseksi oireyhtymäksi".  Suomessa Adhd on "kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö". Käyttämäsi määrite "psyykkinen ongelma" ei kuitenkaan taida päteä missään maassa kumpaankaan oireyhtymään.. :)

Ei lasketa. Ne ovat tosiaan neuropsykiatrisia, eivät mielenterveydellisiä ongelmia. Psyykkisiä sivuoireita voi toki olla, mutta niitäkään ei esiinny kaikilla. Autismiin/Aspergeriin ei sitä paitsi edes ole suoraa lääkitystä.

Kuten sanottua, ne ovat synnynnäisiä poikkeavuuksia, toisin sanoen niitä ei aiheuta mikään trauma, kasvatus ym., joten ei lasketa. Se että kyseisten diagnoosien omaajia löytyy runsaasti MT-piireistä, johtuu siitä ettei heille ole läheskään joka paikassa omia tukimuotoja eikä heidän oikein olisi myöskään kannattavaa olla kehitysvammaisille tarkoitetuissa paikoissa.

, mutta huolimatta siitä, että ne ovat neurologisiin rakentisiin pohjautuvia minaisuuksia, eikä psyykkisia sairauksia, parhaat hoidot niihin ovat psykologisia. Siis opetellaan käyttäytymismalleja, joilla neuropuolen poikkeamista on vähemmän haittaa: rutiineja, aistimuksiin totuttautumista, korvatulppien käyttöä, kommunikaatiotapoja, jne. Ne eivät poista alkuperäistä ominaisuutta, mutta vhentävät sen aiheuttamia ongemia, vähän niinkuin pistekirjoitus ei paranna sokeutta, mutta auttaa kuitenkin lukemaan ja kirjittamaan, vaikkei näekään.